Historia

Sivistyneen, yhteiskunnallisista ja taloudellisista asioista kiinnostuneen varamaaherra Stjernschanzin pyynnöstä pidettiin Oulun maistraatin kokous 18.10.1826. Kokouksessa päätettiin perustaa taloudellinen seura Oulun lääniä varten.

Stjernschanz pyysi lupaa seuran perustamiseksi kenraalikuvernööri Zakrevskyltä 22.11.1826. Saatuaan luvan hän lähetti läänin kaikkiin seurakuntiin kirjelmän, jossa kehotettiin keräämään varoja seuraa varten.

Kun varoja kertyi, maaherra kutsui keräykseen osallistuneita Oulun porvareita, seurakuntien pappeja ja muita säätyläisiä sekä muutamia talollisia 23.11.1827 kokoukseen, jossa valittiin 7-jäseninen komitea sepittämään seuralle sääntöjä.

Maaherra Stjernschanz ja kaupunginlääkäri Toppelius ryhtyivät laatimaan ehdotusta säännöiksi, joita komitea tarkasti ensimmäisen kerran 30.3.1828 ja useita kertoja toukokuussa. Yleinen kokous hyväksyi säännöt klo 3 j. pp. 14.6.1828 Oulun kaupungin pakkahuoneella pidetyssä kokouksessa. Seuran nimeksi päätettiin Oulun läänin Huoneenhallituksen seura.

Senaatti hyväksyi säännöt 9.7.1828. Tästä ”sääntöjen armollisesta hyväksymisestä osaa saamaan” kutsuttiin seuran jäsenet kokoon 8.8.1828. Kokouksessa päätettiin antaa kääntää säännöt myös suomeksi, käännöstyön suostui suorittamaan maisteri P. Tiklén. Sääntöjä päätettiin painattaa Barck’in kirjapainossa 1000 kpl ruotsalaisia ja 500 kpl suomalaisia.

Seuran ensimmäinen varsinainen kokous pidettiin Oulun pakkahuoneella klo ½4 j. pp. 18.12.1828.

Oulun läänin Huoneenhallituksen seuran (Talousseuran) perustaja, maaherra Abraham Stjernschanz syntyi Sköldvikin kartanossa 16.12.1787 ja kuoli samassa kartanossa 5.4.1864.

Haapaniemen kadettikoulun jälkeen hän otti osaa Suomensotaan. Alavuden tappelussa hän kunnostautui niin, että sai kultamitalin ja luutnantin arvon. Sotaretkessä Napoleonia vastaan hän oli myös mukana ja kunnostautui yleten arvosta arvoon.

Rauhan tultua hän palveli muun muassa kuningas Kaarle XIII:n adjutanttina. Vuonna 1822 hän pyysi eron armeijasta ja oikeuden muuttaa syntymämaahansa.
Jonkun aikaa yksityisenä maanviljelijänä toimittuaan hänet nimitettiin vuonna 1826 Oulun ja Kajaanin läänin varamaaherraksi ja vuonna 1829 maaherraksi.

Toimikausi Oulun läänin päällikkönä, jona hän oli viimeinen Ruotsin aikaista maaherran nimeä kantava, kesti runsaat 5 vuotta. Keväällä 1834 hänelle pyynnöstä myönnettiin virkaero ja tämän jälkeen hän vietti lopun ikäänsä maatiloillaan Uudellamaalla ja matkusteli laajalti ulkomailla.

Pysyvin muisto maaherra Stjernschanzin lyhyestä virkakaudesta Oulun läänin maaherrana on Talousseuran perustaminen.

”Tällä toimenpiteellä hän viittasi ikiajoiksi suunnan maakunnan elämän parantamiselle ja pani alkuun pyrkimyksen oman avun kautta yhteisvoimin voittaa maaperän ja ilmaston asettamat esteet”, sanotaan Talousseuran 100-vuotishistoriassa.

Talousseurassa hän oli kaiken Oulussa olonsa ajan valppaana aloitteiden tekijänä, yleensä ”Seuran sieluna”. Katovuosina 1832-1833 hän matkusti ottamassa selkoa puutetta pahimmin kärsivien seutujen oloista pelkäämättä matkan vaivoja ja vaaroja, joita nälän ja luonnottomien ravintoaineiden johdosta raivoava kulkutauti synnytti. Näillä matkoillaan hän kuitenkin sairastui niin, että se lopulta johti hänet päätökseen erota maaherran virasta.

Oulun läänin Talousseuran ensimmäinen sihteeri, professori, Oulun kaupunginlääkäri Gustaf Toppelius syntyi Oulussa kirkkomaalari Mikael Toppeliuksen poikana 4.6.1786 ja kuoli Oulussa kunnioitettuna kansalaisena 2.12.1864.

Lääketieteen opinnot hän suoritti Upsalan yliopistossa sekä toimi lääkärinä ja opettajana Tukholman Karoliinisessa opistossa. Tunnustuksena ansioistansa Ruotsin palveluksessa hän sai professorin arvonimen 30-vuotiaana. Oulun kaupunginlääkärinä hän oli 49 vuotta kuolemaansa asti. Lääkäritoimen ohella Toppelius suoritti erinomaisen moninaisen, työteliään ja tuloksellisen palveluksen Oulun kaupungin ja läänin hyväksi.

Toimellisen ja avarakatseisen miehen osallisuus Talousseuran perustamisessa oli melkein luonnollinen asia. Toppelius ehti tehokkaasti ottaa osaa seuran perustamiseen sekä omistaa sille paljon huolellista ja taitavaa työtä. Talousseuran ensimmäiset säännöt olivat pääasiallisesti hänen sepittämänsä.

Seuran innokkaana sihteerinä hän toimi sen viisi ensimmäistä vuotta 1828-1833 eli saman ajan kuin puheenjohtajana oli maaherra Stjernschanz. Talousseuran johtokunnan jäsenenä hän oli elämänsä loppuun asti. Oulun lääniä hän vertasi hiomattomaan jalokiveen, jonka tahkoamiseen ja hienostamiseen seuran tuli pyrkiä.

​

Talousseuran ensimmäisten ja vuonna 1866 uusittujen sääntöjen mukaan seuran puheenjohtaja oli maaherra. Seuraavien sääntöjen astuttua voimaan 1.1.1883 ensimmäinen valittu puheenjohtaja oli kuvernööri A. Tamelander.

Ensimmäinen ”maalainen” Talousseuran johtokunnassa oli Marttilan tilan omistaja agronoomi F.W. Pentzin Alatemmekseltä ja ensimmäinen talonpoikaissäätyyn kuuluva jäsen lautamies Juho Korpela Kempeleestä. Heidät valittiin johtokuntaan vuonna 1888.

Talousseuran pöytäkirjojen kieli oli kuitenkin vielä ruotsi. Ensimmäinen suomeksi kirjoitettu pöytäkirja tehtiin kokouksesta 28.2.1894.

​

Jo vuonna 1829 pyysi Kuusamon kirkkoherra Costiander Talousseuralta suoviljelyksen neuvojaa, jolle lupasi maksaa 50 ruplaa palkkaa. Neuvoja hankittiin Ilmajoelta ja hän sai suoviljelyksen hyvään alkuun Kuusamossa, ja muuallakin seuran piirissä sitä ruvettiin harrastamaan.

Itsellinen Henrik Rautiainen Muhoksella oli viljellyt suota 1830-luvulla kaikkien naapurien pilkatessa hänen hommiaan. Kun hän kerran onnistui saamaan viljelyksestään 27:s jyvä rukiista, rupesivat toisetkin panemaan arvoa suoviljelykselle ja koittivat kilvan saada Rautiaista palvelukseensa.
Talousseuran vuosikertomuksessa sanottiin, että ”Rautiainen toiminnallaan on melkein pakoittanut yleisöön sen käsityksen, että suoviljelys kannattaa ja ovat Utajärvelläkin ruvenneet sen johdosta soita viljelemään”.

Vuonna 1841 Talousseura antoi Rautiaiselle 5 luodin painoisen hopealusikan palkinnoksi suoviljelyn edistämisestä.
Vuonna 1849 antoi Talousseura työvouti Z. Hemmille Siikajoelta 280 hopearuplaa korottomana lainana 2 vuoden ajaksi suoviljelystä varten Pietilän maalla, jonka hän isältään oli saanut.

Kesällä 1840 ruotsalainen agronoomi Johnsson matkusteli Talousseuran piirissä suoviljelysoloja tutkimassa. Hän ehdotti, että teetettäisiin turvekuokkia ja lähetettäisiin niitä malliksi Tervolaan, Kemiin, Muhokselle, Utajärvelle, Paltamoon, Kestilään, Piippolaan ja Kärsämäelle.

Talousseura lähettikin yhden kuokan kuhunkin kuntaan malliksi ja osti myytäväksi 10 leiviskää Timotein, 8 leiviskää Alopekuruksen ja 2 leiviskää Valkoisen Apilaan siemeniä (tässä suhteessa Johnsson käski sekoittaa siemeniä). Näitä siemeniä lahjoitettiin 5 naulaa kuhunkin yllä mainituista kunnista. (1leiviskä = 8,5004 kg, 1 naula = 425,0249 g).

Samalla lähetettiin kuulutus kirkkoihin ja papeille pyyntö, että he pontevasti huomauttaisivat asian tärkeydestä, sekä kirjanen, jossa tarkemmin selitettiin tätä n.s. Johnssonin viljelystapaa. Pääkohtia siinä oli turvekuokkien käyttäminen ja turpeiden polttaminen läjissä.

Heti perustamisensa jälkeen Talousseura ryhtyi innolla edistämään pellavan ja hampun viljelystä läänissä. Se tilasi 6 tynnyriä pellavan ja 5 tynnyriä hampun siemeniä, joita pidettiin useita vuosia myytävänä kaupungin jonkun kauppiaan kautta (1 tynnyri = 1,6488 hl).

Toimintansa alkuaikoina Talousseura jakoi tunnustuspalkintoja henkilöille, jotka merkittävällä tavalla olivat kunnostautuneet toimissaan. Ensimmäinen palkinto myönnettiin 20.5.1829 talollinen Abrami Hentuselle Muhokselta siitä, että hän oli suurella innolla harjoittanut pellavan viljelystä ja kasvattanut pellavaa paljon yli oman tarpeen.

Palkinto oli sisältä kullattu, 20 luotia painava hopeapikari, joka annettiin rovasti Frosterukselle, että hän antaisi sen Hentuselle juhlallisesti jumalanpalveluksen yhteydessä.

Pikarin ulkopuolelle oli kaiverrettu Talousseuran sihteerin professori Toppeliuksen sepittämä kirjoitus: Hyödyllisen esimerkin ja toimen kehotukseksi Abrami Hentuselle sinä 3 päiv. syyskuuta 1829.

Rovasti Frosterus antoi pikarin Hentuselle 4.10. ja ”piti niin kauniin puheen (ett konsteligt tal) ja sen jälkeen päivällisillä, jonne Hentunen ja useita muita talollisia oli kutsuttu, tyhjensi pikarin maljoja juodessa, kuitenkin kehoittaen yleisöä elämään raittiisti niin kuin esi-isätkin kuuluvat tehneen.”

Seuraava palkinto annettiin talollinen Heikki Heikinp. Jaakolalle Evijärveltä vuonna 1832 hampun viljelyksestä. Palkintona oli 5 luodin painoinen hopealusikka.

Asessori Grönbladin ehdoituksesta Talousseura aikoi perustaa Laanilan tuomarin virkatalolle Oulun viereen pellavan viljelyksen koulun (institut). Oppilaat saisivat siellä vapaan opin ja elatuksen sitä vastaan, että väliajalla tekisivät töitä tilalla.

Keväällä 1830 kirjoitti Talousseuran sihteeri muun muassa Ylitornion, Alatornion, Iin, Oulujoen, Paltamon, Sotkamon, Limingan, Siikajoen, Salon, Pyhäjoen ja Kalajoen seurakuntiin kehoituksia, että oppilaita saapuisi tähän kouluun. Hanke raukesi tyhjiin, kun haluavia tulijoita ei ollut yhtään.

​

​Inarin-Lapista tuli 30.11.1829 päivätyssä kirjeessä Talousseuralle pyyntö perunanviljelyksen aloittamisesta Lapissa. Johtokunta suostui pyyntöön ja keväällä 1830 sinne lähetettiin 4 tynnyriä perunoita sekä lapioita ja kuokkia. Mutta halla vei kaikki samoin kuin seuraavinakin vuosina. Niinpä vuoden 1835 vuosikertomuksessa on se toivoton selitys, että hallan tähden perunaviljelys Utsjoen, Sodankylän, Kemijärven, Muonioniskan ja Kuusamon seurakunnissa on näyttäytynyt mahdottomaksi.

Sen tähden lähetettiin sinne nauriin siemeniä, että nauriinviljelystä ruvettaisiin harjoittamaan perunanviljelyksen asemasta.

Perunanviljelyksen neuvomista jatkettiin kuitenkin erinomaisella innolla ja mitä suurimmalla tarmolla myös pohjoisella alueella. Talousseura hankki myös parempia perunalajeja. Muun muassa ”tilattiin 12 scheffeliä muuatta kiitettyä punasinistä, juovaista perunalajia, jota viljeltiin Regenwalde’ssa Taka-Pommerissa ja kuului hyvin soveltuvan pohjoisiin maihin, se kun kasvaa kiireesti ja vahingoittumatta kärsii kovanlaistakin kylmää”.

Vuonna 1844 ”julkaistiin” Neuvoja Yhteiselle Kansalle Oulun Läänin Talouden Seuralta Pottuin Kasvattamisesta: Potakka, Pottu eli Maanpärona on siunatun hyödytyksensä vuoksi yli kaiken, meidänkin maassamme, jo niin tuttu että likempi selitys tuntomerkeistänsä olisi ylöllinen. Kysymys on ainoastansa kasvattamisensa keinoista eli millä muodon paras hyötö siitä olisi voitettavana. Istuttamisensa laadut ovat moninaiset, kertomus niistä siis sangen lavia...

​Ilman vastuksia ei toimi perunanviljelys vieläkään edistynyt. Neuvoja J. Pähti kertoi johtokunnalle 2.9.1844 toiminnastaan Kittilässä ja Sodankylässä:

”Kansa oli ottanut hänet vastaan suurella epäluulolla, vieläpä häväissytkin häntä, vaan oli hän kuitenkin suurella vaivalla saanut heitä kylvämään. Kuitenkin olivat koko ajan nurisseet sitä, että peltoa menee niin paljon. Sitä ennen olivat kylväneet siemenet 3 tuumaa toisistaan. Maanviljelystapa siellä oli aivan huono, enimmäkseen muokattiin pelto lapiolla ja huonosti silläkin.”

11.10.1847 päätti johtokunta antaa palkintoja innokkaille perunan viljelijöille, ainakin yhdelle joka seurakunnasta. Papeilta ja nimismiehiltä pyydettiin lausuntoa siitä, kutka tällaisia palkintoja ansaitsisivat saada ja tuli niitä saamaan yhteensä 53 henkeä eri seurakunnista.

Pian perustamisensa jälkeen Talousseura pyrki edistämään myös peltojen kuivatusta. Asia tuli yhä keskeisemmäksi, kun soita alettiin kuivattaa viljelykseen.

Ensimmäinen ”neuvoja suonojitustyössä” oli Jokisaaren maanviljelyskoulun pehtori J.Haanpää Kalajoelta, jonka Talousseura palkkasi Salon kihlakuntaan 13.5.1863. Palkkaa hän sai yhden ruplan päivässä ja kyydin.

Ensin oli ojittajien luku vähempi, mutta jo vuonna 1878 oli 8 ojankaivajaa Nivalasta työssä Pudasjärvellä, Taivalkosken Jokijärvellä, Hyrynsalmella ja Kuusamossa. Neljä vuotta myöhemmin oli Talousseuran palveluksessa 13 ojankaivajaa ja toimivat nämä pääasiassa Kajaanin kihlakunnassa ja seurakunnissa Oulusta pohjoiseen päin.

Samana vuonna määrättiin talollisen maksu ojaajille 1 markaksi ja Talousseura päätti maksaa heille toisen markan päivältä. Tilaajien luku tuli heti kaksinkertaiseksi ja seuran täytyi pyytää valtioavun korotusta voidakseen palkata kylliksi monta ojaajaa. Lisää ei kuitenkaan saatu.

Lääninagronoomi K. Laurinin laatiman ohjesäännön ojaajille Talousseuran johtokunta hyväksyi 19.3.1883. Seuraavana vuonna Talousseuran palveluksessa oli 6 ojaajaa, jotka kaivoivat ojaa yhteensä 31 856 syltää (noin 57 km).

Näistä vuosista lähtien useimmissa maatalousnäyttelyissä oli ohjelmassa myös ojankaivukilpailu.

Kysymys kynnönneuvojan palkkaamisesta lääniin oli herätetty Muhoksen talouskunnan kokouksessa vuonna 1865 ja se tuli pöytäkirjan otteella Talousseuran käsiteltäväksi. Tällainen virkailija pidettiin tarpeellisena varsinkin sen jälkeen kun isompi määrä kääntöauroja oli tullut käyttöön.

Senaatin kirjelmällä 25.1.1866 kynnönneuvoja asetettiin lääniin ja yleisistä varoista hänelle määrättiin palkaksi 1000 mk vuodessa, yksinkertainen kyyti ja 2 mk. 40 p. päivärahaa matkapäiviltä sekä vapaa ylöspito toimituspaikalla.

Kynnönneuvojaksi valittiin Koivikon maanviljelyskoulun vouti Aapeli Wartiainen. Hän kierteli ahkerasti seuran piiriä neuvoen samalla sekä maanviljelystä että karjanhoitoa. Ylimääräiseksi kynnönneuvojaksi otettiin 1.5.1868 valtio-agronoomin apulainen S. G. Jansson, joka toimi samalla tavalla kuin Wartiainen.

Kun Wartiainen oli määrätty Jokisaaren maanviljelyskoulun johtajaksi vuonna 1870, hänen sijalleen otettiin opettaja Johan Pääkkönen. Näinä vuosina kyntökilpailut vakiintuivat maatalousnäyttelyiden ohjelmiin.

Karjanhoito jäi Talousseuran ensimmäisinä vuosikymmeninä lapsipuolen asemaan. Nälkävuosina neuvottiin ruokkimaan karjaa hevosen lannalla ja hauteilla, mutta muuta siitä ei juuri puhuttu.

Vuonna 1857 kirjoitettiin Oulun Viikko Sanomissa:
”Karjanhoito on myös koko Oulun ympäristöllä - paitsi Oulun suussa Oulunjoella, jossa toki on vähän parempi karjanhoito – sangen huonolla kannalla. Eikä ole kumma, kun heiniä ja kaikkia karjan ruokaa kuluu paljon ja lehmät ovat ainakin laihat, lypsävät vähän ja antavat huonoa lantaa. Täysi siivottomuus ja huoleton ruokkiminen tavataan usiamman talon karjanavetassa. Maijon korjuuta ei tunneta paljon, sillä maito kaupungin likellä vedetään kaupunkiin, jota muutamat emännät kokevat vedellä lisätä, että piisaisi.”

1860-luvun lopulla katovuosien herätyksenä muuttui Talousseuran suhtautuminen karjanhoitoon ja ruvettiin pitämään sen kohottamista maatalouden kannalta ensiluokkaisena asiana.

Raahen maanviljelyskokouksessa vuonna 1866 keskusteltiin kiertävien karjakoiden tarpeellisuudesta ja Talousseuran kaksi ensimmäistä lääninkarjakkoa alkoivat toimensa keväällä 1868. Ulrika Katarina Remahl tuli Korsholman maanviljelyskoulusta ja toimi Oulun ja Kajaanin kihlakunnissa. Johanna Gustava Enström Östermyran tehtaalta toimi Salon ja Haapajärven kihlakunnissa sekä Limingan pitäjässä.

Ensimmäinen meijerikoulu tuli marraskuun alussa 1875 agr. F.W. Penzin’in luo Marttilan tilalle Limingan seurakunnan Alatemmeksen kylään. Vuonna 1887 aloitti toimintansa lääninmeijeristinä agr. S.W. Hällberg (Paasivaara).

Hänen toimestaan meijeriopetusta tehostettiin ja perustettiin lisää meijerikouluja niin, että vuonna1891 oli jo 249 meijeriä ja 27 kermonisasemaa. Meijerien lukuisan syntymisen teki mahdolliseksi se, että rautatie Ouluun valmistui vuonna 1886.

Vähitellen meijeritoimi kuitenkin keskittyi suurempiin laitoksiin niin että vuonna 1902 toimessa oli enää 127 meijeriä.

1860-luvulta alkaen alueelle oli tuotu niin sanottuja kartanorotuisia isompia siitoseläimiä, joita verrattiin maakunnan omaan karjaan. 14. yleisessä maanviljelyskokouksessa Oulussa 24.-26 p:nä syyskuuta 1878 kolmas keskustelukysymys oli: ”Mihinkä päätökseen läänissä on tultu ulkomaan eläinrodun tänne tuonnissa ja käyttämisessä ja mitkä rodut pidetään tarkoituksenmukaisimpina?”

Keskustelu oli vilkas. Puheenvuoroja puolesta ja vastaan käyttivät ainakin talokas Tawastvik, professorinrouva Nylander, maanviljelijä Penzin, maanviljelyskoulun opettaja Hellgren, tirehtööri Crohns ja agronoomi Europaeus.

Viimein kokous päätti, että ”myöntämällä ulkomaisen eläinrodun etuja, kotimainen eläinrotu etupäässä säännöllisesti parannettaisiin, ennenkun etu annettaisiin toiselle tai toiselle ulkomaiselle”.

Toiminnan kasvitarhan hoidon alalla aloitti lääninagronomi Europaeus, joka pyysi vuonna 1880 Talousseuralta tarkoitusta varten 100 Smk. Sillä ostettiin kasvitarhan ja juurikasvien siemeniä, joita jaettiin ilmaiseksi kasvitarha- ja puutarhaviljelystä innostuneille. Kasvitarhanviljelyä oli tällöin jo jossakin määrin Utajärven Ahmaskylässä, Säräisniemen ja Kestilän pitäjissä.

Vuonna 1886 Talousseura lähetti Matilda Kinnusen parooni von Haartman’in omistamaan Lempisaaren hoviin oppimaan kasvitarhan hoitoa. Oululaisen puutarhuri I. Lahdenperän kanssa tehtiin sopimus, että hän ottaa tietopuolisesti ja käytännöllisesti opettaakseen yhtä mies- ja yhtä naisoppilasta.

Senaatti hylkäsi vuonna 1892 Talousseuran apurahaanomuksen kiertävän kasvitarhanneuvojan palkkaamiseksi. Yleinen mielipide etelässä oli, ettei Oulun leveysasteella mikään kasvitarhakasvi elä.

Tämän ennakkoluulon särki agronomi Europaeuksen sisar Haapaveden kirkkoherran rouva Nora Pöyhönen. Hän alkoi vuodesta 1892 pitää Haapaveden pappilassa kasvitarhakursseja seutukunnan lapsille, ja järjesti niiden päätteeksi vihannespäivälliset lapsille ja heidän vanhemmilleen. Tästä kehittyi kasvitarha- ja keittokoulu, joka alkoi toimia Talousseuran alaisena.

Vuonna 1895 senaatti antoi Talousseuralle määrärahan kiertävän puutarhurin palkkaamiseksi. Ensimmäinen toimen haltija oli puutarhuri August (Kåhlman) Raitio. Pitkin pitäjiä alettiin puhua herra Kåhlmanin puutarhoista.

Johtokunta 1924

​Talousseuran johtokunnan jäsenet vuonna 1924 olivat (seisomassa vasemmalta) maanviljelijä Jaakko Kinnunen Oulujoki, agronoomi Olli Kiiskinen Kestilä, maanviljelijä Juho Lumiaho Vihanti, maanviljelijä Herman Salanne Nivala, opettaja J. Jussila Haukipudas, maanviljelijä Juho Koski Kärsämäki, maanviljelijä Robert Kangas Paavola, (istumassa vasemmalta) johtokunnan sihteeri agronoomi Eero Maamies, varapuheenjohtaja agronoomi Jaakko Säisä Tyrnävä, puheenjohtaja pankinjohtaja maanviljelijä Pekka Ahmavaara Oulu, toiminnanjohtaja agronoomi Viljo E. Miettinen ja opettaja Jaakko Rautamäki Kiiminki.

Tärkeimmät päätökset vuonna 1924 kuvastavat toiminnan monimuotoisuutta:

• toimiston yhteyteen perustettiin metsätoimisto ja sille vahvistettiin ohjesääntö
  
• karjanhoitoharjoittelijoille pantiin toimeen opastuskurssit ennen harjoitteluun menoa
• valittiin seuran 100-vuotishistoriatoimikunta
• Kempeleen taimitarha lakkautettiin kannattamattomana
• palkattiin seuralle laidun- ja rehukasviviljelyskonsulentti
• salaojitussuunnitelmien laatiminen otettiin seuran ohjelmaan
• käsityökoulu seuran talossa sanottiin irti ja huoneusto muutettiin sihteerin asunnoksi ja yhdeksi toimistohuoneeksi
• maatilojen välitystoiminta otettiin seuran ohjelmaan
• kannatettiin salaojaputkivalmistuksen aikaansaamista jossakin tiilitehtaassa esimerkiksi Oulu-Ylivieska-Iisalmi-radan varrella
• pienviljelijäseutuihin koetettiin saada muodostumaan erikoisia pienviljelijöiden maamiesseuroja
• pidettiin neuvottelukokous 12.12. karjanjalostusasiasta seuran alueella, johon pyydettiin ISK:n, LSK:n ja Maataloushallituksen edustajia
• esitettiin Suomen Maatalousseurojen Keskusliitolle, että kultainen ansiomerkki annettaisiin ruustinna Nora Pöyhöselle Haapavedeltä hänen ansioistaan kasvitarhanhoidon edistämiseksi Pohjois-Suomessa, seura lunastaa merkin
• pantiin toimeen kilpailut laitumenhoidossa, rehukasvinviljelyssä ja lannanhoidossa
• seuran talossa entinen sihteerin huoneusto vuokrattiin seuran rakennusmestarille ja sinne laitettiin puhelin
• routimistutkimuksia salaojitussyvyyden selville saamiseksi pantiin toimeen kevättalvella.

Johtokunta 1937

​​Talousseuran johtokunta viimeisessä kokouksessaan Kajaaninkadun toimitalossa 16.12.1937 pöydän ympärillä vasemmalta puheenjohtaja, maaherra E.Y. Pehkonen, T.J. Karhu Muhos, Frans Kivistö Kiiminki, Heikki Härkönen Pattijoki, Herman Salanne Nivala, Olga Sariola Haapavesi, Kalle Sarala Pudasjärvi, Jaakko Säisä Oulu (Tyrnävä) ja toiminnanjohtaja Kalle Määttä Oulu.

Tärkeimmät vuoden aikana annetut lausunnot olivat:

• 9.3. lausunto Oulun läänin maaherralle jakoasetustoimikunnan mietinnöstä ja siihen sisältyvästä ehdotuksesta jakolaiksi ja jakoasetukseksi
• 13.3. lausunto Voima Oy Pöyrylle kalanviljelystoiminnan järjestämisestä Siikajoessa
• 29.4. ehdotus toimenpiteiksi Hailuodon lammaskannan parantamiseksi hankkimalla siitospässejä ja järjestämällä laidunoloja
• 18.10. lausunto Maatalousseurojen Keskusliitolle maatalousneuvojien palkkauksista ja niiden järjestelystä
• 26.10. esitys maataloushallitukselle, että maatalous-hevoshoitokonsulentin toimeen hyväksytään maat.kand., agr. Martti O. Kyrölä Helsingistä
• 22.11. lausunto maataloushallitukselle Oulussa pidettävien valtion kilpa-ajojen tarpeellisuudesta Oulun seudun ja Pohjois-Pohjanmaan hevosjalostukselle ja -kasvatukselle.

Johtokunta 1948

​​Pitkäaikainen puheenjohtaja maaherra E.Y. Pehkonen oli sairastunut, eikä ottanut enää osaa johtokunnan kokouksiin, joten varapuheenjohtaja maanviljelysneuvos Kalle Louhela toimi puheenjohtajana. Henkilöt vasemmalta maanviljelijät Herman Salanne Nivala, Kalle Sarala Pudasjärvi ja Heimo Laitinen Kärsämäki, agronomi Jaakko Säisä Tyrnävä, seuran sihteeri agronomi Ahti Latomaa, maanviljelysneuvos Kalle Louhela, talousopettaja emäntä Kerttu Pietarila Paavola, vt. sihteeri agronomi Olavi Saarela, maanviljelijät Heikki Härkönen Pattijoki, Janne Repo Nivala ja Frans Kivistö Kiiminki.

Tärkeimmät päätökset kuvaavat sotien jälkeistä jälleenrakennuskautta:

• kiinnitettiin kansanhuoltoministeriön huomiota väkirehujen jakelussa esiintyviin epäkohtiin
• vaikean heinänsiementilanteen johdosta esitettiin Maatalousministeriölle sopivan ulkolaisen heinänsiemenen hankkimisesta Pohjois-Suomeen
• rehunviljelys- ja karjatalouskilpailu toimeenpantiin ja hyväksyttiin sen ohjesääntö
• palkattiin seuralle järjestöneuvoja
• esitettiin, että Pudasjärven kunta luettaisiin rajaseutukuntiin
• annettiin puoltava lausunto Kuusamon leipäviljan luovutusluvun alentamisesta 590:een
• palkattiin seuralle toinen karjatalouskonsulentti
• seuran toimihenkilöiden suorittamista toimituksista perittiin toimitusmaksu ja vahvistettiin toimitusmaksuperusteet
• annettiin lausunto aluejakokomitean ehdotukseen uudeksi lääninjaoksi
• Talousseuran 120-vuotisjuhla ja maatalousnäyttely 7.-8.7.1948 elokuvattiin, ja elokuvaus annettiin Oy Filmistudion tehtäväksi
• liityttiin Suomen Siemenviljelijäin Liiton jäseneksi
• esitettiin Maataloushallitukselle, että uudisraivaustoimintaa ryhdyttäisiin rahoittamaan osuuskassojen kautta tapahtuvalla halpakorkoisella luotolla, jota tarkoitusta varten tulisi myöntää valtion varoista erillinen määräraha
• palkattiin seuralle 6-8 käsityöneuvojaa naisten kudonnan ohjausta varten
• esitettiin Maataloushallitukselle, että Haapajärven maatalouskoulun opettajien palkkaukseen varattaisiin määräraha
• annettiin lausunto Maataloushallitukselle koneellisen uudisraivauksen keskimääräisistä kustannuksista.

Johtokunta 1971

​​Oulun maatalouskeskuksen johtokunta vuonna 1971 edestä vasemmalle: maanviljelijät Leevi Kivioja Kalajoki, Tauno Lämsä Kuusamo ja Veikko Kullas Nivala, emäntä Anna Yrjänä Lohtaja, opetusneuvos Kerttu Saalasti Nivala, maatalouskeskuksen johtaja Ahti Latomaa Oulu, Kokkolan aluetoimiston johtaja Tapani Imeläinen Kokkola, puheenjohtaja maaherra Kalle Määttä Oulu, maanviljelijä Erkki Siikaluoma Kuusamo, johtokunnan sihteeri Olavi Saarela, maanviljelijät Eemil Nissilä Paavola, Heikki Simonen Ylivieska ja Veijo Kinnunen Pyhäjärvi, maanviljelysneuvos Viljami Kalliokoski Halsua ja maanviljelijä Lenne Nikula Vihanti. Kuvasta puuttuvat maanviljelijä Sakari Huttu-Hiltunen Ylikiiminki ja kansanedustaja Heimo Linna Perho.

Varsinaisen johtokunnan jäsenten lisäksi kuvassa ovat Kokkolan aluetoimiston johtaja Imeläinen työvaliokunnan jäsenenä ja maanviljelysneuvos Kalliokoski Kokkolan aluetoimikunnan puheenjohtajana.

Maatalouden yleisneuvonnan keskittämisen yhteydessä vuonna 1970 valtioneuvosto lakkautti kolme pientä maanviljelysseuraa, joista yksi oli Keski-Pohjanmaan maanviljelysseura. Se sai itse päättää, mihin uuden järjestelyn mukaiseen maatalouskeskukseen sen toiminta liitetään.
Keski-Pohjanmaan maanviljelysseuran yleinen kokous päätti yksimielisesti liittyä Oulun maatalouskeskukseen koko alueellaan. Näin tuli Oulun maatalouskeskuksesta maan suurin neuvonta-alue käsittäen 57 kuntaa Perhosta Kuusamoon.

Keski-Pohjanmaalla ei kuitenkaan hyväksytty itsenäisyyden menetystä. Kansanedustaja ja ministeri Heimo Linnan sitkeän työn tuloksena itsenäinen Keski-Pohjanmaan maatalouskeskus aloitti toimintansa 1.4.1985.

Johtokunta 21.10.1978

​​Oulun maatalouskeskuksen johtokunta 150-vuotisjuhlapäivänä Oulussa Pohjankartanossa. Istumassa vasemmalta maanviljelijät Arvi Kolvanki ja Erkki Siikaluoma Kuusamo, emäntä Anna Yrjänä Lohtaja, maanviljelijä Veikko Kullas Nivala, puheenjohtaja maaherra Kalle Määttä Oulu, opetusneuvos Kerttu Saalasti Nivala, maanviljelijät Leevi Kivioja Kalajoki ja Lenne Nikula Vihanti. Seisomassa vasemmalta Kokkolan aluetoimiston johtaja Tapio Kurki Kokkola, maanviljelijät Veijo Kinnunen Pyhäjärvi, Jouko Visuri Ylivieska, Veijo Riikonen Kestilä ja Olavi Anttila Liminka, kansanedustaja Heimo Linna Perho ja Oulun maatalouskeskuksen johtaja Eero Vainio Oulu.

Määttä ja Saalasti

Oulun läänin Talousseuran ja Oulun Maatalouskeskuksen puheenjohtajuutta vuodesta 1949 hoitanut maaherra Kalle Määttä ei ollut enää käytettävissä puheenjohtajaksi syyskokouksessa 13.11.1978, jolloin kokous valitsi hänet kunniapuheenjohtajaksi.

Opetusneuvos Kerttu Saalasti pyysi samassa kokouksessa eroa Maatalouskeskuksen johtokunnan jäsenyydestä kesken kauden jätettyään 1.11.1978 Maa- ja kotitalousnaisten puheenjohtajuuden, jota hän oli hoitanut 28 vuoden ajan.

Oulun Maatalouskeskus ja Maa- ja kotitalousnaisten piirikeskus kiittivät pitkäaikaisia puheenjohtajiaan lounastilaisuudessa Oulun Suomalaisella Klubilla.

Johtokunta 27.2.1987

Kokouksen yhteydessä paljastettiin maaherra Erkki Haukipuron muotokuva (kuvassa peitettynä), jonka oli maalannut taiteilija Olli Pohjola. Johtokunnan jäsenet vasemmalta: maanviljelijät Jorma Keinänen Liminka, Veijo Kinnunen Pyhäjärvi ja Jouko Visuri Ylivieska, emännät Pirkko Kallio Nivala ja Rauha Pirkola Pyhäjoki, johtaja Eero Vainio, puheenjohtaja maaherra Erkki Haukipuro, maanviljelijät Veikko Kullas Nivala, Teuvo Törmänen Pudasjärvi, Eero Hänninen Kuusamo, Martti Kaiponen Muhos ja Veijo Riikonen Kestilä, emäntä Hanna Aitta Utajärvi ja maanviljelijä Olavi Anttila Liminka.​​

Kajaaninkatu 9

​ Vuoteen 1892 kokoontui Talousseuran johtokunta lääninhallituksen "huoneustossa". Ensimmäinen kokous omassa vuokrahuoneustossa Suomen Pankin talossa pidettiin 24.5.1893. Sittemmin oli seuralle vuokrattu huoneusto neiti Bomanin talossa, osoitteessa Iso-Uusikatu 11 vuosina 1897-1903 ja neiti Flanderin talossa Uusikatu 15 vuosina 1903-1904.

Oma talo ostettiin vuonna 1903 kapteeni J. Ryseliniltä 22 500 markan hinnalla ja sijaitsi se Pieni-Uusikatu n:o 12 (Kajaaninkatu 9). Taloon sijoitettiin seuran kanslian lisäksi naiskäsityökoulu.

Seuran toimistoa ruvettiin pitämään säännöllisesti auki kerran viikossa vuonna 1893, seuraavana vuonna kolme kertaa viikossa ja vuonna 1900 joka päivä.

​Kauppurienkatu 23:n (Vaarankatu 4) hankinta

​ 1930-luvulla Talousseuralla oli Kajaaninkatu 9:n toimistossa käytössä viisi huonetta. Se oli käynyt ahtaaksi etenkin kun seuran hoidettavaksi oli tullut kirjanpitotoimisto, paljon laskutustöitä antava uudispalkkiotoiminta ja asutustilallisten neuvonta.
Johtokunta päätti 6.4.1936 tehdä seuran valtuuskunnalle esityksen O.Y. Termo A:B:n omistamien Kiinteitö O.Y. Kauppurienkatu 23:n osakkeiden ostosta.
Tontin pinta-ala oli 1540,12 m² ja se "on suhteellisen hyvällä asemalla varsinkin kun valtion virastotalon rakentamista on suunniteltu tonttia vastapäätä Kauppurienkadun toisella puolella olevalle yleisiä rakennuksia varten varatulle tontille ja kun vastaisuudessa asemarakennus pitäisi tulla rakennetuksi Pakkahuoneenkadun päähän tavaramakasiinien paikalle. Tonttia rajoittaa yhdellä sivulla puisto ja kahdella katu, joten se on aurinkoinen ja rakennustonttina edullinen varsinkin kun virastotalon tontin kohdalle tuleva osa on suunniteltu vain 2-kerroksiseksi. Maapohja tontilla on kerrostaloakin varten sopiva.”
Valtuuskunta hyväksyi 15.4.1936 johtokunnan esityksen ja oikeutti johtokunnan käyttämään kaupan rahoitukseen seuran rakennusrahaston varoja ja tarvittaessa lisäksi lainaamaan siihen seuran rahastojen varoja, joille kuitenkin olisi hyvitettävä pankin talletustilin korko.

​​Uuden toimitalon rakentaminen

​Uuden toimitalon rakennussuunnitelman laatimisen johtokunta päätti antaa maataloushallituksen arkkitehdin Jalmari Peltosen tehtäväksi. Suunnitelma voitiin esittää johtokunnalle 10.12.1936 ja valtuuskunnalle 11.12.1936, joka hyväksyi ehdotuksen.

Urakkasopimus tehtiin 5.3.1937 Rakennustoimisto S. Valjus O.Y:n kanssa rakennuksesta 5-kerroksisena ja O.Y. Termo A:B:n kanssa lämpö-, vesi- ja viemärijohtojen asentamisesta yhteensä 3,6 milj. markan urakkasummasta.
Rakennustyöt sujuivat hyvässä rakennuttajan ja rakentajan välisessä yhteisymmärryksessä. Perustustyöt oli loppuun saatettu 28.4., rakennus oli muurattu tasakertaan 23.6. ja harjannostajaiset pidettiin 12.7.:
”Talon alakertaan tulevaan ravintolaan oli järjestetty pitkiä pöytiä, joiden ääressä toistasataa rakennustyöläistä nautti hernerokka- ja kahviannoksensa ja poltteli tarjolla olevia savukkeita. Tilaisuudessa piti Talousseuran sihteeri maisteri Määttä lyhyen puheen, jossa lausui kiitoksensa urakoitsija Valjukselle ja rakennustyöläisille työn nopeasta ja hyvästä suorituksesta sekä näiden hyvästä ammattitaidosta.”
Rakennuksen lopputarkastus pidettiin 8.12.1937, ensimmäiset asukkaat olivat muuttaneet taloon jo 9.11.

​Harjannostajaiset alakertaan tulevassa ravintolatilassa. 

Uusi toimitalo

Talon päärakennuksessa sijaitsi:

• I kerros: 4 myymälää, 1 konttorihuone, kokoussali, ravintolasali ja –keittiö tarpeellisine työsijoineen.
• II kerros: hotellihuoneisto (10 huonetta) ja 2 yksityisasuntoa (2 h + k, 4 h + k + palvelijanhuone)
• III kerros: kokonaan Talousseuran hallussa ja sijaitsi siinä toimisto (9 huonetta), sihteerin asunto (3 h + k + palvelijan huone) sekä 3 yksinäistä huonetta, jotka nyt olivat vuokratut seuran toimihenkilöille, mutta jotka tarvittaessa voitiin helposti yhdistää toimistoon
• IV kerros: Pohjois-Pohjanmaan metsänhoitolautakunnan toimisto (4 h) sekä 4 yksityisasuntoa (1 h + k, 2 h + k, 3 h +k ja 3 h + k +palvelijan huone)
• V kerros: Suomen Yleisradio Oy:n ohjelmastudio sekä 4 yksityisasuntoa (1h +k, 2 h + k, 2 h + k, 3 h + k + palvelijan huone)
• Kellarikerroksessa sijaitsi keskuslämmityshuone, 1 arkistohuone, 2 laboratoriohuonetta, joista toinen oli varustettu kaasusuojaksi, tarpeelliset liikkeiden varastohuoneet sekä asukkaiden ja ravintolan talouskellari
• Talossa oli uudenaikainen yhteisantenni vahvistimineen ja sähköhissi
• Talon sivurakennuksessa sijaitsi talonmiehen asunto, kaksi lämmintä autotallia ja varastotiloja.
  
  Talousseuran toimisto III kerroksessa käsitti 9 huonetta: toimisto, jossa oli rahastonhoitajalle erotettu oma osastonsa, maatalouskirjanpitotoimisto, maatalouskonsulentit, kotitalouskonsulentit, karjatalouskonsulentti ja –neuvoja, johtokunnan ja valiokuntien kokoushuone ja kirjasto, rakennustoimisto sekä maatalouskerhokonsulentin ja kalastusneuvojan yhteinen huone. Lisäksi oli tilat valokopiolaitosta, matkatavaroita, opetus- ja toimistotarpeita ja pientä keittiötä varten.

Maamiesseura

1860-luvulla maanviljelys- ja talousseurat pyrkivät kukin alueellaan aikaansaamaan taloudenyhdyskuntia, jotka olisivat ”kokonaisen pitäjän tai usiampia seurakuntia käsittäviä”.

Talousseuran alueella näitä perustettiin Muhokselle, Liminkaan, Pudasjärvelle, Kuusamoon, Piippolaan, Pulkkilaan, Paltamoon, Raaheen ja Saloon, Haapajärvelle, Pyhäjärvelle, Kestilään ja Haapavedelle. Osa näistä toimi vilkkaasti muutamia vuosia, mutta viimeisetkin näistä katosivat 1870-luvun alkupuolella.
Isäntäväen yhdistyksissä ja maalaisseuroissa tuikahti pysyvästi tuleen aate ”herättää, voimassa pitää ja virkistää mieliä sellaisiin parannuksiin, joitten käytännöllinen hyöty on tullut yleisesti todistetuksi”.
Ensimmäinen yhdistys perustettiin Pulkkilaan vuonna 1896 ja Talousseuran syyskokouksessa vuonna 1920 näiden yhteiseksi nimeksi vahvistettiin maamiesseura.

Yhdistysten toiminnan monimuotoisuutta kuvaa Ylivieskan maamiesseuran kertomus vuodelta 1901. Paikkakunnan suuren heinäkadon vuoksi ostettiin yhteisesti heiniä sekä kauran siemeniä, apulantaa ja maanviljelyskaluja, suoloja, lamppuöljyä, jauhoja kahvia ja sokeria.
Seura piti myös palvelijain käsityönäyttelyn, joka oli tarkoitettu renkien ja piikain käsiteollisuuden innostuttamiseksi. Näyttelyssä keskusteltiin eri kysymyksistä, mm. Nivalan maamiesseuran esimies maanviljelijä K. Kallio alusti kysymyksen, ”voitaisiinko harjoittaa yhteistoimintaa Kalajokilaakson kuntien kanssa ja olisiko se tarpeen”.

​Maamiesseurojen toimihenkilöiden neuvottelukokous

​Elvyttääksensä maamiesseurojen toimintaa järjesti Talousseura maamiesseurojen toimihenkilöille opastus- ja neuvottelutilaisuuksia, joihin esimerkiksi vuonna 1931 osallistui 65 maamiesseurasta noin 300 henkilöä.
Tilaisuudet olivat Haapavedellä, Oulaisissa, Pulkkilassa, Oulussa, Iissä ja Raahessa. Tilaisuuksissa alustivat Maanviljelysseurojen Keskusliiton konsulentti E. Maamies ja Talousseuran sihteeri K. Määttä. Aiheet käsittelivät maamiesseurojen toimintaa, toimihenkilöitä ja heidän tehtäviään, arkistojen hoitoa sekä varojen hankintaa ja hoitoa. Määttä puhui myös uudisviljelyspalkkiotoiminnasta.

​​Vuosikokousretkeily

​1830-luvulta lähtien Talousseuran vuosikokoukset olivat kaksipäiväisiä ja niissä oli varsinaisten kokousasioiden lisäksi useita alustettuja keskustelukysymyksiä. Vähitellen kokousten yhteyteen järjestettiin myös näyttelyitä ja etenkin 1900-luvulle tultaessa myös retkeilyitä, jotka keräsivät suuria yleisömääriä.
Talousseuran vuosikokous 8.-9.7.1933 pidettiin Pulkkilassa ja sen yhteyteen oli järjestetty retkeily Pulkkilaan ja sen ympäristöön. Osanottajia oli noin 3 000 Pudasjärven Sarakylää, Yli-Iitä, Pyhäjokea ja Pyhäjärveä myöten. Runsaan kokousväen ansiosta kokous ja sen yhteydessä pidetyt juhlat saivat maakunnallisten juhlien luonteen.

Retkeläisten autokolonnassa oli n. 50 autobussia mukanaan n. 1 200 henkilöä. Retken ensimmäinen kohde oli Junnonojan kylä, sitten Leskelän kylän Tiiton talo ja matkalla Piippolaan tutustuttiin Hiltusen laitumiin. Piippolassa tutustuttiin Partasen uuteen navettakartanoon ja perunalaatukokeeseen, pappilan kunnostettuun navettaan sekä Vesterisen tilaan ja siellä parhaillaan työn alla olevaan AIV-rehun valmistukseen.

Retken jälkeen tutustuttiin Pulkkilan kirkonkylään järjestettyihin havaintoesityksiin, joita oli lampaanhoidosta, heinänkuivatuksesta ja heinäseipään teosta, maanlannoituksesta ja maanparantamisesta, maanhappamuuden määrittämisestä, lannanhoidosta ja kompostitunkioiden teosta, pussiperunan istuttamisesta ja pellavan viljelystä, rukiin lannoituksesta, kunnollisen perunakuopan teosta, kesannon hoidosta, juurikasvien hoidosta, torpan rakennusten kunnostamisesta päältä ja sisältä, kerhoviljelyksen hoitamisesta ja tuholaisten torjumisesta.

​Vuosikokous ja maatalouspäivät

Vuosikokous ja maatalouspäivät 1936 pidettiin Tyrnävällä 4.-5.7.
Ensimmäinen päivä oli varattu retkeilyjä ja havaintoesityksiä varten: esikuvatila-avustusta saanut Niemen tila, Korkalan tila ja sen kanala, Könösen tilan viljelykset ja ajanmukaiset viljankuivauslaitteet, Härmän tilan peltoviljelystalous ja karjanjalostuksen tulokset, Tyrnävän osuusmeijeri, AIV-rehun valmistusnäytös sekä Maanhappamuus- ja kalkituskysymykset.
Naisosanottajat seurasivat lisäksi esitystä raparperisäilykkeistä ja –ruuista sekä tutustuivat Pekkalan tilalla kerhopalstaan, puutarhaan, kompostiin, pellava- ja kurkkuviljelyksiin. Iltajuhlan yhteydessä esitettiin lisäksi AIV-rehun valmistusta esittävä filmi.

Kokous pidettiin suojeluskunnan kentällä 5 p:nä ja läsnä oli maamiesseurojen edustajia kautta koko alueen ja muuta päiville saapunutta maatalousväkeä yhteensä yli 2000 henkilöä.
Kokouksen yhteydessä jaettiin erilaisia palkintoja: Maatalousneuvontapiirien välisestä toimintakilpailusta, Maamiesseurojen keskeisessä toiminta- ja jäsenkeräyskilpailussa, Maatalouskirjanpidosta, Tarkastusyhdistysten keskeisestä kilpailusta, Sonninpitoyhtymien keskeisestä kilpailusta, Lypsäjämerkkisuorituksista, Sikataloustarkkailusta ja Haukiviljelyskilpailusta.
Kokouksessa esitelmöivät maisteri Ilmo Aikkinen AIV-rehusta ja agronomi J. Säisä Tyrnävästä ja sen maataloudellisista oloista. Rovasti Sulo Soriola lausui vuosikokoukseen laatimansa runon ”Työ ja rukous”, joka otettiin innostuksella vastaan. Kokous päätettiin laulamalla yhteisesti Kymmenen virran maa.

​Talousseuran lippu

Oulun läänin Talousseuran järjestölipun on suunnitellut taiteilija A. Tuhka ja sen on ommellut Talousseuran kotiteollisuuskonsulentti Raili Rinne. Lippu vihittiin Ylikiimingin maatalousnäyttelyn yhteydessä 28.8.1960, vihkimisen suoritti tuomiorovasti L. P. Tapaninen.

Lipun väri: Keltainen pohjaväri merkitsee kypsyyttä. Se kuvaa tuleentunutta viljapeltoa, joka lainehtii auringon loisteessa värin vivahteissa samaan tapaan kuin lippukin tuulen sitä liehutellessa.

Lovetus: Lipun alareuna on lovettu. Sillä taiteilija on halunnut kuvata kynnöspeltoa, jossa auran viilut ovat kääntyneinä toisiaan vasten. Kummallekin sivulle on jätetty yksi viillos puolikkaaksi osoittamaan, että maamiehen niin oikealla kuin vasemmallakin puolella on vielä arvaamaton määrä kynnettävää, ts. maamiehen työlle ei näy loppua. Samalla ne kuvaavat, että kyntäen ja raivaten voidaan vielä vallata peltoa viljelykselle, kyntö ei tule loppumaan.

Tunnus: Lipun keskellä on järjestön tunnus, jota sanotaan M-merkiksi. Sitä se ei kuitenkaan ole. Koska tämä tunnusmerkki on syntynyt monia vuosia aikaisemmin kuin itse lippu, on taiteilijalla ollut silloin osaksi samat näkemykset kuin lippuakin suunnitellessaan. Tunnusmerkki on jäsenistön keskuudessa hyvin tunnettu ja tästä johtuen taiteilija halusi sen sijoitettavaksi keskelle lippua. Tässä merkissä vihreä pohjaväri merkitsee viheriöivää nurmea tai orastuvaa viljapeltoa sekä ns. M-merkki kynnöksellä olevaa peltoa. Kultainen tähkä nousee kynnökseltä, joka taas merkitsee työn tulosta – satoa.

Auringon säteet: Koko lipun ylitse kulkee kolme aaltoilevaa juovaa. Ne peittävät valollaan ja lämmöllään kaiken, niin nurmikentät kuin tuleentuvat viljapellotkin.

Maakunnalliset tunnukset: Maakunnallisina tunnuksina ovat maakunnan vaakuna ja sinivalkea väriraita.

Lipputanko: Tangon päässä olevan kruunuun sakaroiden 7-luku merkitsee viikon päiviä. Sivuille kallistuvat kultaiset tähkät kuvaavat sadon täyteläisyyttä ollen palkka viljelijälle ja hänen perheelleen kaikesta siitä työstä ja vaivannäöstä, jonka he ovat sadon saamiseksi uhranneet.

​​Kalle Määtän rintakuva

​Taiteilija Kalervo Kallion veistämä maaherra Kalle Määtän rintakuva paljastettiin Oulun läänin Talousseuran valtuuskunnan kevätkokouksen yhteydessä 13.5.1967 maaherran virka-asunnossa Oulun lääninhallituksessa.
Paljastuspuheen piti Talousseuran johtokunnan varapuheenjohtaja maanviljelijä Yrjö Hautala Nivalasta lausuen mm.:

...Haluamme säilyttää jälkipolville hahmon miehestä, joka on tehnyt tämän maakunnan hyväksi enemmän kuin yhdeltä mieheltä voidaan vaatia.
...Taival maatalouden alalla on ollut maaherra Määtälle läheisin ja tämän läänin kehitykselle uraa uurtavaa työtä. Tänä 40 vuoden aikana on Oulun läänin peltoala kasvanut uudisraivauksen ansiosta 2½ -kertaiseksi eli pyöreästi 120 000 hehtaarista 300 000 hehtaariin. Se merkitsee uutispeltoa, joka ulottuu 3,6 kilometriä leveänä peltona Oulusta Helsinkiin. Sinä aikana on peltoviljely koneellistunut ja satomäärät kasvaneet ja karjantuotokset kolminkertaistuneet. Kaikkea tätä toimintaa ja paljon muuta on maaherra Määttä suurella innolla johtanut.
...Olisi väärin unohtaa, että maaherra Määttä on Oulun Lyseon kasvatteja ja että hän koulupoikana vapaustaistelussa sai puolustaa tulevaa kotiaan tämän huoneen ikkunoista ampuen. Oma vapaussota ei riittänyt, käytävä oli Viron, Aunuksen ja Vienan retket ja läskikapinat ja vielä viimeisetkin sotamme. Ei siis ole ihme, että maaherra on 7 sodan kävijänä luottanut taistelijan voittoon. Taistellen on Ouluun saatu Typpi Oy, Oulun Yliopisto, lääketehdas ja paljon muuta. Taistellen saadaan rahat yliopiston rakentamiseenkin, asialla on rakennustoimikunnan puheenjohtaja Kalle Määttä ja rahaa on lähdettävä..

​​150-vuotisjuhla

​ Pohjois-Suomen maatalousneuvonnan 150-vuotisjuhlassa 21.10.1978 Oulussa Pohjankartanossa Oulun maatalouskeskuksen johtokunta otti vastaan noin 300 onnittelua ja juhlaväkeä oli salin täysi, noin 400 kutsuvierasta.

​Vuoden maatalouskeskus

​1980-luvulla nimesivät MKL ja Yhtyneet Kuvalehdet Oy:n vuosittain ”Vuoden Keskuksen”. Oulun Maatalouskeskukselle kunnia tuli vuonna 1983.

Järjestömerkkejä toimihenkilöille

​​Tarkan Talouden Maitotila ja Maakunnallinen Viljavuustila

​​Taidossa talonpito

​1960, -70 ja -80-luvuilla maamiesseurat lähettivät runsaasti edustajiaan maakunnallisiin Taidossa talonpito -kilpailuihin. Kilpailuissa oli sekä tietopuolisia kysymyksiä että käytännön tehtäviä, osa näistä oli yhteisiä kaikille kilpailijoille ja osa sarjakohtaisia.
Maakunnallisissa kilpailuissa sarjansa voittaneet kilpailivat Maatalouskeskusten Liiton järjestämissä valtakunnallisissa kilpailuissa.

Neuvontatoimistot

​Toiminta-alueen laajuudesta johtuen Talousseuralla / Maatalouskeskuksella on ollut aluetoimistoja vaihtelevia määriä eri vuosikymmenillä.

Lähetystö eduskunnassa

​​Puheenjohtajan vaihdos

​Eero Vainion läksiäiset

Oulun maatalouskeskus, sen entiset ja toimessa olevat toimihenkilöt, kunniajäsenet sekä lukuisat sidosryhmät ja yksityiset henkilöt tervehtivät johtaja Eero Vainiota hänen viimeisenä työpäivänään 12.12.1988.

​Kunniajäseniä

​​Vuoden perusyksikkö

Nivalan Välikylän maamiesseuran ja Padingin maa- ja kotitalousnaisten johtokunnat kokoontuivat Vilho ja Lauri Koskenkorvan tilalle kakkukahville juhlistamaan seuran valintaa Oulun Maatalouskeskuksen Vuoden Perusyksiköksi vuonna 1989. Henkilöt vasemmalta istumassa Lauri Mikkilä, Kerttu Järvelä, Aino Rättyä, Sanelma Niskanen, Kaarina Ylitalo, Kirsti Tenkku, Hilkka Koskenkorva, Aili Pesonen ja Ulla Hirsimäki. Seisomassa vasemmalta Jukka Alasaari, Vilho Koskenkorva, Mauno Mikkilä, Heikki Niskanen, kotitalousneuvoja Raija Lehtonen, Niilo Rättyä, Kauko Nevala, Matti Ruuttunen, Mauno Taanila, piiriagrologi Jussi Hartikainen, Jorma Niemistö ja Lauri Koskenkorva.

​​Puhoskylä

Puhoskylän maamiesseuran 60-vuotisjuhlassa seuran talossa Möykkälässä vuonna 1989 oli runsaasti väkeä. Eturivissä vasemmalta kotitalousneuvoja Ritva Ronkainen, maamiesseuran puheenjohtaja Pekka Turpeinen, Oulun maatalouskeskuksen johtokunnan puheenjohtaja kansanedustaja Eino Siuruainen, kotitalouskonsulentti Soila Ahlqvist ja Pudasjärven seurakunnan virallinen apulainen Juha Kukkurainen.

​​Leila Helaakosken läksiäiset

Leila Helaakosken läksiäisiä vietettiin helteisenä päivänä tuomien kukkiessa 11.6.1997. Oulun Maaseutukeskuksen johtokunnan puolesta puhui sen puheenjohtaja Marjatta Kurkela ja Alkuhärkä-veistoksen luovutti johtokunnan varapuheenjohtaja Pekka Pietikäinen. Kuvassa vasemmalta Leila Helaakoski, Marjatta Kurkela. Marketta Keränen, Mikko Koskela, Pekka Pietikäinen, Heikki Kilpelänaho, Maija-Liisa Tausta-Ojala ja Vesa Nuolioja. Henkilökunnan lahjana Leila sai muun muassa ”Keväthatun”.

​​Senioritapaaminen

Emeritus-johtaja Eero Vainion kutsusta kokoontui 25.9.1998 Maaseutukeskuksen IV kerroksen kokoushuoneessa joukko eläkkeellä olevia toimihenkilöitä kahvittelun ja kuulumisien vaihtamisen merkeissä.

​​Henkilöt vasemmalta, istumassa lammastalousneuvoja Terttu Saarelainen, karjantarkkailijat Hilkka Kontu ja Helli Alavuotunki, piiriagrologi Jussi Hartikainen, rakennuspiirtäjä Hillevi Hirvonen, piiriagrologit Allan Asikainen ja Edvin Lahtinen, kalatalousneuvoja Aulis Ollila, piiriagrologi Aatto Junttila, maa- ja kotitalousnaisten toiminnan johtaja Anna Holma, erikoisagrologi Soini Juujärvi ja piiriagrologi Matti Nuorala. Seisomassa apulaiskanslisti Aura Kivelä, toimistosihteeri Hanna Karjalainen, konekirjoittaja Eila Isokangas, nurmiviljelyagronomi Martti Pekkala sekä johtajat Vesa Nuolioja ja Eero Vainio.

​​

Näyttely 1921

Herätyksen ja rohkaisun näyttelyjen toimeenpanemiseen Talousseuran johtomiehet saivat osallistuessaan Pietarin suureen maanviljelysnäyttelyyn syksyllä 1860. Sinne lähetettiin 79 esinettä ja niistä tuli yhdeksän palkintoa ja mitalia. Oulun läänin Talousseuran ensimmäinen oma näyttely toimeenpantiin Oulussa 3.-5.9.1863.
Oulun maatalousnäyttelystä 23.-25.9.1921 sanotaan seuran 100-vuotishistoriassa: 

”Tarmokkaan toimintansa näyttelyn valmistamiseksi Talousseura sai nähdä tuottavan kauniita tuloksia. Niin monipuolista ja edustavaa, niin suurta osanottoa saanutta ja niin yleensä onnistunutta näyttelyä ei Oulussa ollut siihen saakka ollut koskaan pidetty.

Näyttelyalueeksi otettiin Oulun suojeluskunnan luovuttama kaupungin puistoalueeseen kuuluva kaunis Raatin saari. Sisäosastoja varten saatiin käytettäväksi Oulun suomalaisen lyseon ja suomalaisen keskikoulun voimistelusalit, sanomalehti Liiton kokoussali sekä avarahuoneinen Oulun Teollisuuskoulu. Näyttelyn aikana toimeenpantavia juhlia varten vuokrattiin seurahuoneen juhlasali ja Palokunnantalon sali.

Osanottajain luku oli yhteensä 785 ja näyttelyesineiden määrä 10 osastolla yhteensä 1669. Palkintoja jaettiin yhteensä 579, joista 15 kunnia- ja 153 ensimmäisiä palkintoja. Yhteiseltä raha-arvoltaan palkinnot tekivät 22 184 mk. Ohjelmaan kuului myöskin ensi kerran maakunnallisten työmestaruuskilpailujen suoritus.”

Kunniavieraana näyttelyssä olivat rouva Ester ja tasavallan presidentti K.J. Ståhlberg, joka toimitti näyttelyn juhlallisen avauksen. Maatalousnäyttelyn jälkeen sai Talousseura puheenjohtajansa kautta vastaanottaa Tasavallan Presidenttiparilta tervehdyksen:

Oulun läänin Talousseuran Esimies, Herra Kunnallisneuvos P. Ahmavaara, Oulu

Tasavallan Presidentti Puolisoineen ovat antaneet minulle toimeksi esiintuoda Teille Herra Kunnallisneuvos ja johtamallenne Talousseuralle vilpittömät kiitokset ystävällisestä vastaanotosta, opastuksesta ja vieraanvaraisuudesta Oulun Maatalousnäyttelyssä.

Samalla Herra presidentti ja Rouva Presidentitär onnittelevat Talousseuraa kaikin puolin hyvin järjestetyn näyttelyn menestymiseen ja pyytävät lähettää Talousseuralle muistoksi näyttelyssä käynnistään myötä liitetyt omakätisillä nimikirjoituksilla varustetut valokuvansa.

Majuri A. V. Falkenberg
Tasavallan presidentin 1:nen adjutantti

100-vuotisjuhlanäyttely

​Talousseuran 100-vuotisjuhlanäyttely 29.6.-1.7.1928 Oulussa pidettiin Pohjanmaan Jääkäripataljoonan harjoituskentällä. Lisäaluetta tuli vielä kunnalliskodin viereisestä peltoalueesta sekä osa Intiönkangasta kaupungin vesitornin luona. Sisäosastoja varten luovutti pataljoona yhden kasarmirakennuksen kentän läheltä.

Kotiteollisuusosasto oli sijoitettu Kajaanintullin kansakoulurakennuksiin. Maatalousnäyttelyn ohella toimeenpantiin maataloudelliset työmestaruuskilpailut ja työnäytteet. Yleisvaikutusta juhlista ja näyttelystä kuvaavat lausunnot:

"Meidän käsityksemme mukaan nämä juhlat olivat hyvin onnistuneet ja ylittivät miltei joka suhteessa ennakkokuvitelmamme. Yksityisen maatalousseuran näyttelynä, maakunnallisena tilaisuutena muodostuivat ne suurenmoisiksi ja pidämme todennäköisenä, että juhlat järjestänyt seurakin tuli yllätetyksi niiden mittasuhteiden suuruudessa. Ainakin voitaneen olla yksimielisiä siitä, että menestys on ollut hyvä ja niin ollen saadaan olla tyytyväisiä."

"Me katsomme oikein tulkitsevamme yleisön arvioinnin – syrjään jättäen mahdolliset yksityiset poikkeukset – että samalla kuin nämä juhlat olivat näyttelyineen ja yleisön osanoton runsauteen nähden erinomaisen menestykselliset, juhlain valmistus ja johto oli myös kaikkea kiitosta ansaitsevaa, joten juhlista jää mieluisat muistot."

100-vuotisnäyttelyn lehmäosasto

Talousseuran päättämän jalostusohjelman mukaisesti 100-vuotisnäyttelyn nautakarjaosaston muodosti suomalaisrotuinen karja ja sen jalostuslinjoista olivat edustettuina Itä-Suomen ja Länsi-Suomen karja.
ISK-osastoon kuului 163 eläintä. Niistä oli eri-ikäisiä sonneja 49 ja muut lehmiä taikka emiensä ja isiensä jälkeläisinä esiintyviä hiehoja.
Talousseuran alueen parhaimmistoa edusti I palkinnon (150:- mk) saanut paavolalaisen maanviljelijä Hannes Eskolan ISK-jalostusryhmä, johon kuuluivat sonni Kuosi 4451, lehmät Tellu 14214, Kipinä 8665 ja Sievikki 14215. Ryhmän keskimääräinen tuotos tarkkailuvuodelta 1927-28 oli 4579 kg maitoa, 194,3 kg voirasvaa, rasva-% 4,24. Näistä Sievikin tuotos oli 5507-207,8-3,77 ja sekin palkittiin I palkinnolla.

LSK-karja esiintyi näyttelyssä vain sonneilla. Jalostustyön ollessa maakunnassa LSK-linjalla vasta alussa ei sukuryhmiä olisi ollut saatavissakaan. Kaikkiaan oli LSK-onneja näyttelyssä 24. Tuotannollisessa suhteessa näyttelyn huomattavin sonni oli Limingan Osuusmeijerin Ospelle 3315, jonka emän parhaan vuoden tuotanto oli 5466-243,3-4,5.

Vuotungin näyttely 1933

​1930-luvulla myös maamiesseurat järjestivät vilkkaasti kilpailuja, retkeilyjä ja näyttelyjä. Vuonna 1933 Talousseuran alueella oli 84 erilaista näyttelyä, niistä kahdeksan oli Kuusamossa, joista yksi Vuotungin maatalousnäyttely.

Kuusamon näyttely 1938

​Koillismaan pitäjien yhteinen maatalousnäyttely 27.-28.8.1938 Kuusamossa oli samalla Talousseuran 110-vuotisnäyttely. Yleisöä oli runsaasti seuraamassa useita eri juhlia ja näyttelyn tapahtumia. Maamiesseurat olivat koonneet näyttelyosastoja ja niiden edustajat esittivät lukuisia työnäytöksiä ja kilpailivat sekä miesten että naisten erilaisissa kilpailuissa. 

Oulaisten näyttely 1956

Muhoksen näyttely 1964

Raahen näyttely 1974

​Oulun maatalouskeskus ja sen Raahen, Pattijoen, Pyhäjoen ja Siikajoen kunnissa toimivat jäsenseurat järjestivät maatalousnäyttelyn Raahessa 9.-11.8.1974. Perjantai oli metsäpäivä, lauantai maa- ja kotitalouspäivä ja sunnuntai juhlapäivä. 

Näyttelypaikka meren äärellä oli mitä ihanteellisin ja talkoohenki valmistelun aikana ja itse näyttelyssä oli kiitoksella mainittava. Näyttelyn kävijämäärä oli 42 000 ja sää suosi näyttelyä, mutta näyttelyporttien sulkeutuessa sunnuntaina kello 17 alkoi välittömästi rankkasade.

Näyttelyportissa oli näyttelyn tunnus ”Raahen Pekka”.

​150-vuotisnäyttely

​Pohjois-Suomen maatalousneuvonnan 150-vuotisjuhlanäyttely oli 4.-6.8.1978 Raksilan urheilualueella. Näyttelyn rakentamissa ja eri tehtävissä näyttelypäivinä oli jäseniä 60 maamiesseurasta. Maatalouskeskuksen toimihenkilöt olivat työnjohto- ja ohjaustehtävissä.

Jäähallin areenalle oli sijoitettu pääjuhlat ja neuvonnalliset sisäosastot. Keskellä aluetta oli ennennäkemätön puutarhaosasto vihannesvuorineen ja loistavine kukka-asetelmineen, mikä antoi juhlavan ilmeen koko areenalle. Raksilan urheilualueella olivat edustettuina maan kaikki keskusliikkeet, joiden osastot olivat poikkeuksellisen laajat ja huolella rakennetut. Lisäksi oli lukuisa joukko maakunnallisia yrityksiä ja liikelaitoksia.

Näyttely oli onnistunut, ja siihen tutustui erinomaisessa säässä 102 600 kävijää.

​Oulu 82 maatalousnäyttely

​ Oulu 82 maatalousnäyttelyyn 6.-8.8.1982 Raksilan urheilualueella tutustui peräti 136 000 näyttelyvierasta. Yleisteemana oli ”Perheviljelmä – maataloutemme perusta” ja eri päivien erikoisteemat olivat ”Nurmi ja karja”, ”Nuoret ja maatalous” ja ”Viljelijäperhe suomalaisessa yhteiskunnassa”.
Näyttelyn vetonauloja olivat IEVA eli tietokoneella laadittu isännän / emännän valinta, 58 metriä pitkä neuvontanavetta ja perinnepiha.

​Päiväjuhla Jäähallissa sunnuntaina 8.8.1982. Puutarhaosaston äärellä istuvat kutsuvieraat ja sukutilakunniakirjojen ym. huomionosoitusten saajat, näyttely-yleisö seuraa juhlaa katsomossa.

​Oulu 86 maatalousnäyttely

​Päiväjuhlien näyttämönä oli jäähalli. Maatalouskeskuksen neuvontapalvelujen esittelyä ja pieniä ohjelmanumeroita varten halliin oli rakennettu Nuori koti järjestön neuvontateemaan liittyen.

Oulu 86 maatalousnäyttelyssä Raksilassa noin 24 hehtaarin näyttelyalueella esitteli tuotteitaan ja toimintaansa yli 700 näytteilleasettajaa. Kävijämäärä oli 121 000 koko sunnuntain jatkuneesta sateesta huolimatta.
Näyttelyn yleisteemalla ”Mistä elämme” korostettiin maa- ja metsätalouden tuotantoketjua alusta loppuun saakka, tämän ohella jokaisella näyttelypäivällä oli vielä oma teemansa. Ensimmäistä kertaa Pohjois-Suomessa järjestettyä traktorien vetokisaa seurasi valtaisa yleisömäärä. Oulun yliopiston kanssa rakennetussa eläinpuistossa oli mahdollisuus tutustua 25 eri kanarotuun.

Oulu 90 maatalousnäyttely

​ Elokuun 3.-5. päivinä Oulu oli koko maan keskipisteenä, kun kaupungissa järjestettiin samanaikaisesti maatalousnäyttely ja Kalevan kisat - tapahtumia mainostettiin Superviikonloppuna.
Noin 24 hehtaarin alueella Raksilassa esiteltiin liki 1000 osanottajan toimesta erilaisia tuotteita, toimintaa, palveluja ja eläimiä. Kolmen päivän aikana näyttelyyn tutustui 125 000 vierasta. Kotieläinten esittely toteutettiin ensimmäisen kerran Suomessa sisätiloissa. Jäähalli oli muutettu eläinareenaksi, missä esittely toteutettiin juonnettuna non-stop-tapahtumana.

Oulun Maatalousnäyttely 1998

​Kun Suomesta oli tullut EU:n täysivaltainen jäsen, oli maatalouden ja maaseudun toimintaympäristö kokenut suuren muutoksen. Siksi Oulun maatalousnäyttelyn 6.-9.8.1998 Raksilan ulkoilu- ja urheilualueella haluttiin herättävän keskustelua pohjoispohjalaisen maatalouden ja maaseudun tilasta ja kehittämisestä. Lisäksi sen haluttiin tekevän tunnetuksi maaseutua ja maataloutta suurelle yleisölle.

Näyttelyssä jaettiin lukuisia tunnustuksia ja palkintoja. Avajaisjuhlassa neljä maatilaa sai ensimmäiset maatiloille myönnetyt ISO 9002 -standardin mukaiset laatusertifikaatit, laatukunniakirjat sai 20 tilaa, yksi tila sai Maakuntien Parhaat-kunniakirjan, Karjantarkkailua 80 vuotta -kunniakirjan sai viisi tilaa ja Maatila 2000 –kilpailusta jaettiin 23 palkintoa ja kunniamainintaa.
Sunnuntain pääjuhlassa jaettiin 9 sukutilakunniakirjaa, 13 sukutilaviiriä, 10 pienoissukutilaviiriä ja 5 Sukupolvien ketju -taulua.​

Farmari Suomen Maatalousnäyttely 2003

Vuoden 2003 Farmari Suomen Maatalousnäyttely tarjosi neljän päivän ajan ohjelmaa ammattiväelle ja suurelle yleisölle Raksilan urheilukeskuksen alueella. Näyttelyyn tutustui liki 90 000 kävijää, vaikka heinä-elokuun vaihteessa pidettyä näyttelyä koettelikin kova helle.

Erityisen onnistunut ja yleisöltä kiitosta saanut kokonaisuus oli näyttelyn kotieläinpuisto, joka lypsyrobotteineen kiinnosti kaikkina päivinä kaikenikäistä väkeä. Näyttelyn high tech -teema näkyi monin tavoin muillakin näyttelyosastoilla.

Uutisraivaus

​ Uutisraivaus oli vuosien 1902-39 johtavia toimia maanviljelyn alalla. Vuosien 1901-1910 kuluessa peltoala kasvoi Oulun läänissä 38,1 %, väkiluvun lisäys samana aikana oli 15,8 %.

Apulannoitusaineiden käyttäminen oli myös lisääntynyt yhteisostojen kautta ja varsinkin niissä seuduissa, joissa työskentelivät Talousseuran työnjohtajat, oli apulantain käyttäminen suoviljelyksillä päässyt hyvään alkuun. Tähän oli vaikuttanut sekä persoonallinen neuvontatoimi että vuosikymmenen ajan jatkuneet paikalliset lannoituskokeet.

Osaksi oli apulantain käyttämistä edistänyt sekin, että niitä oli ollut Oulussa Pohjois-Suomen Maanviljelyskaupan varastosta saatavissa, ettei niitä tarvinnut vähissä erin Etelä-Suomesta asti tilata. Samoin olivat hinnat olleet entistä kohtuullisemmat. Mainittu kauppa möi vuoden 1911 kuluessa erilaisia apulannoitusaineita 8000 säkkiä, joka määrä oli noin 3 kertaa suurempi kuin mitä täällä oli vuosittain ennen käytetty.

Kun eduskunta myönsi vuonna 1919 ensimmäisen kerran määrärahan raivaustoiminnan tukemiseksi, ilmoittautui raivaustoimintaan Talousseuran alueelta 6 535 osanottajaa. He raivasivat peltoa vuosina 1920-21 yhteensä 4 790 hehtaaria.
Uutisraivausten tukeminen jatkui aina vuoteen 1970 saakka ja palkkioiden myötä Talousseuran alueella raivattiin peltoa 103 652 hehtaaria. Talousseuran neuvojien toimesta alueet tarkastettiin, kartoitettiin, laskettiin pinta-alat, tehtiin viljelysuunnitelma ja valmistettiin avustuksen hakupaperi.

Raivaajan oli varsinaisen raivauksen lisäksi kunnostettava savetuksen tai hiekoituksen tarpeessa oleva maa ja kaivettava kunnolliset ojat ja viemärit.

​Palkitseminen

​Heti toimintansa alussa Talousseura alkoi jakaa palkintoja henkilöille, jotka tavalla tahi toisella olivat kunnostaneet itsensä toimissaan joko maanviljelyksen alalla tai muutoin.

Tyypillinen palkittu oli syytinkiläinen Michel Waarala (Putkivaara) Rovaniemeltä vuonna 1849 siitä, että ”hän on Rovaniemellä ja Pudasjärvellä opettanut useita niityn viljelykseen patojen ja vesijohtojen avulla, harjoittanut uutisviljelystä, rakentanut siltoja ja tappanut karhuja”.
Hän sai valita joko hopeapikarin tahi 15 ruplaa rahassa ja valitsi rahan.
Oulun läänin Talousseuran 100-vuotisjuhlassa palkittiin 32 raivaajaa. Toisille palkinto oli 500 mk rahaa, toisille tusina hopeaisia teelusikoita.

Kiertävä maamieskoulu

Talousseuran alueen kulkuyhteydet olivat huonot ja siksi vuonna 1907 aloitettu kiertävä maamieskoulu tuli palvelemaan parhaiten köyhien seutujen nuorta väkeä. Vuosittain pidettiin kolme 8-viikkoista kurssia, jolloin annettiin opetusta alkeis- ja ammattiaineissa ja suoritettiin opettajan johdolla käytännöllisiä harjoituksia.
8.3.-4.5.1910 koulu oli Taivalkoskella asioitsija J. Bullerin talossa. Oppilaita oli 16, joista 12 suoritti kurssin loppuun, vanhin oli 41 ja nuorin 13-vuotias. Oppilaat olivat käytännöllisissä karjanhoidon harjoituksissa viikon vuoroissa pääasiallisesti aamuisin kello 5-8.

Tietopuolinen opetus tapahtui kello 9-12 aamupäivällä ja kello 2-5 iltapäivällä lukuun ottamatta lauantain iltapäivää, joka käytettiin retkeilyihin ja osittain kenttämittausharjoituksiin sekä tarpeen vaatiessa tietopuoliseen opetukseenkin. Opetustunteja oli yhteensä 277: maanviljelysopista 53, kotieläinten hoito-opista 32, maitotalouden alkeista 17, metsänhoito-opista 12, kasvitarhanhoito-opista 11, laskennosta ja mittausopista 50, oikeinkirjoituksesta 61, yhteiskuntaopista ja osuustoiminnasta 60, luonnontieteestä 81, maatalousrakennuksista 48 ja piirustuksesta 20 tuntia. Kesäaikana oppilaiden kodeissa toimeenpantiin koeviljelyksiä, joissa mm. kokeiltiin apilain menestymistä pohjoisessa ilmanalassa. Piirustuksessa oppilaat piirsivät mallipiirustusten mukaan käymälän, navetan ja tallin sisustukset, viljan kuivuukaapin ym. Käsitöiden opetuksessa oppilaita harjoitettiin ensiksi höyläin tekoon. Sitten nuoremmat oppilaat tekivät astioita ym. keveämpiä töitä ja vanhemmat höyläpenkkejä, savirekiä ja huonekaluja.

​Rehujuurikasvinviljelys

​Juurikasvien viljely karjan rehuksi alkoi yleistyä, kun Talousseura vuonna 1925 palkkasi II maanviljelyskonsulentin, jonka tehtäviin kuului laidun- ja rehukasviviljelyneuvonta. Vuosittain pidettiin mm. useita juurikasvien viljelykursseja.
Turnipsin viljelysala kasvoi Talousseuran alueella vuodesta 1920 vuoteen 1929 peräti 148 % ollen vuosikymmenen lopussa 1 264 hehtaaria, ja hehtaarisato oli noussut 13 950 kilosta 16 454 kiloon.

Laiduntalouden edistäminen

Vuonna 1924 Talousseuran johtokunta anoi lisämäärärahaa laidunkonsulentin palkkaamista varten, samoin anottiin 26 000 mk näytelaitumien perustamista varten 10-15 tilalle eri puolille seuran aluetta. Edelleen päätettiin panna toimeen laitumenhoitokilpailu.

Seuraavana vuonna konsulentiksi valittu ”agr. Paavo Saarni Viipurista kustannettiin opintomatkalle kotimaahan ja Ruotsiin tutustuakseen kehitykseen alallaan ennen toimeen ryhtymistään. Opintomatka laiduntalouden tutkimista varten tuli kestämään Suomessa ja Ruotsissa 12.5.–2.7.”

Vuosittain pidettiin kursseja, retkeilyjä ja kilpailuja, niinpä 1920-luvulla heinänurmien käyttö laitumeksi lisääntyi 3 720 hehtaarista 10 332 hehtaariin. Laajimmillaan laidunneuvonta oli 1950-60 lukujen vaihteessa.
Vuonna 1957 käynnissä oli seuran koko alueen käsittävä 5-vuotinen laidunkilpailu ja rajaseutualueella Karja pois metsästä -laidunkilpailu, jossa oli 100 osanottajaa. Havaintolaitumia ohjattiin 29 tilalla.

Vuonna 1959 tilakohtaista laidunviljelyn ja kesäruokinnan suunnittelua ja neuvontaa suoritettiin 136 tilalla käsittäen 369 ha. Laidunkursseja ja retkeilyjä oli 19 ja niillä osanottajia 388. Esitelmiä ja alustuksia oli 21, kuulijoita 1071.

Näytelaitumet

​Vuonna 1932 Talousseuralla oli näytelaitumia Herman Salanteen tilalla Nivalassa, Veljekset Karjaluodon tilalla Pyhäjoella, Veljekset Mannermaan tilalla Kestilässä, rovasti Soriolalla Tyrnävällä ja J. Kosken tilalla Kärsämäellä.
Lannoituksena käytettiin kotoisia lantavaroja, etupäässä virtsaa. Karjaluodon laidun (0,60 ha) sai virtsan lisäksi 60 kg thomasfosfaattia ja 40 kg 40-% kalisuoloja. Karjaluodon tilalla rehuyksikön hinta oli 14,26 penniä, muilla tiloilla 1,6 – 3,37 penniä.

Taloudellisia laskelmia suoritettiin 142 karjantarkkailuun kuuluvassa karjassa. Näissä todettiin, että maidontuotannon taloudellisuus oli suorassa suhteessa laidunrehun määrän lisääntymiseen.

Pellon kasvukunto

​Maatalousneuvojan tehtävät 1930-luvulla tähtäsivät peltoalan kasvattamiseen ja pellon kasvukunnon parantamiseen. Esimerkiksi maatalousneuvoja Emil Saharisen tehtäviin Alavieska-Oulainen-Merijärvi-neuvontapiirissä vuonna 1933 kuului 320 uutisviljelysuunnitelmaa, 2 avo-ojitussuunnitelmaa ja yksi savetussuunnitelma.
Hän tarkasti 645 palkkiouudisraivausta ja 3 kilpailua, punnitsi 6 viemäriä, järjesti 5 lannoitus- ja 2 nystyräbakteerikoetta, suoritti satotarkkailun opastusta ja valvontaa 6 tilalla ja maatalouskirjanpidon opetusta 2 tilalla, arvioi ja luokitteli yhden tilan maat, mittasi ja kartoitti 7 tilan viljelysmaat, keräsi maataloustilastoa 150 tilalta, piti yhden kurssin ja 12 esitelmää.

Lisäksi tehtäviin olisi voinut kuulua salaojitussuunnitelmien tekoa, maanäytteiden ottoa maanhappamuuden määrittämistä varten, näyttelyiden ja retkeilyiden järjestämistä jne.

Maatalousneuvojien opastuspäivät

Oulun läänin Talousseuran maatalousneuvojien opastuspäivillä 8.-10.4.1937 Talousseuran huoneustossa Kajaaninkatu 9 pidetyt esitelmät ja alustukset olivat:

• Maaherra E.Y. Pehkonen: Maatalousneuvonta ja sen tehtävät ja suuntaviivat
• Agr. M. Salovaara: Maamiesseuratoiminta ja sen kehittäminen
• Agr. P. Viding: Kokotalouskilpailutoiminta sekä maanviljelysseurojen ja osuuskassojen yhteistyö maataloudellisen neuvonnan tehostamiseksi
• Maatalousneuvoja I. Katainen: Huomioita asutustilallisten perusneuvonnasta kenttämiehen näkökulmasta katsottuna
• Maatalousneuvoja L. Holma: Neuvonnan hoitaminen palstaviljelystoiminnassa
• Agr. E.J. Kinnunen: Viljelyspalstatoiminta, sen eri viljelmien järjestely ja ohjaaminen
• Maist. O. Anttinen: Havaintoja ja poimintoja Pohjois-Pohjanmaan Kasvinviljelyskoeasemalla saaduista koetuloksista
• Agr. T. Korhonen: Käytännölliset toimenpiteet nurmiviljelyksen edistämiseksi
• Maist. J. Jokihaara: Paikalliskokeiden järjestäminen ja hoitaminen
• Maist. V.J. Aro: Mitä on huomioon otettava apilanviljelyskokeita järjestettäessä ja hoidettaessa
• Maanviljelysinsinööri Y. Listo: Mitä maatalousneuvojan on tiedettävä vesioikeuslaista
• Kirjanpidonneuvoja T. Salanne: Maatalouskirjanpito ja maatalousneuvojan tehtävät siinä
• Sihteeri ja I maanviljelyskonsulentti K. Määttä: Uudisraivauspalkkiotoiminta, kesän muistilista sekä muut käytännölliset työt.

AIV-rehu

1930-luvulla Talousseura alkoi edistää hernepitoisen vihantarehun, juhannusruisrehun ja rehevän heinän säilytystä käyttämällä AIV-säilömismenetelmää. AIV-rehusta ja sen käytöstä, esitelmöi maisteri Ilmo Aikkinen 4.-5.7.1936 Talousseuran vuosikokouksen yhteydessä pidetyillä maatalouspäivillä Tyrnävällä. Esitelmä liittyi päivien aikana järjestettyyn AIV-rehun valmistusta esittävään havaintoesitykseen.

1940-luvun loppupuolella rehunviljelyksen kohottamiseen ja karjanruokinnan asialliseen suunnitteluun kiinnitettiin entistä enemmän huomiota. AIV-rehun valmistus lisääntyi merkittävästi, kun amerikkalainen kaskinauris osoittautui sopivaksi raaka-aineeksi.

Valtionmäärärahojen turvin Talousseuraan oli palkattuna yhteensä 12 AIV-neuvojaa vuosina 1945-54. Esimerkiksi vuonna 1951 tehtiin 358 tornisuunnitelmaa, joista valmistui syksyyn mennessä 118 ja rakenteilla oli 65 tornia. Avustuksia tornien rakentamiseen jaettiin 45 rakentajalle yhteensä 345 000 mk.
AIV-rehun valmistuskilpailu oli Haukiputaan, Kiimingin, Pudasjärven ja Tyrnävän kunnissa. Neuvojat pitivät rehunvalmistus- ja torninvalukursseja. Valtion määrärahojen turvin toimineen AIV-neuvonnan päätyttyä neuvonta siirtyi Valion AIV-rehuneuvojalle, jonka kanssa oltiin kiinteässä yhteistyössä.

Konekanta

​Talousseuran vuosikirjassa vuodelta 1919 sanotaan, että ”traktorit tekevät tuloaan hevosten sijaan sekä tukinvetoon että peltotöihin. Kertomusvuonna hankittiin ainakin 2 traktoria seuran alueelle ja toimivat ne tyydyttävällä menestyksellä, paikoin hyvälläkin, huolimatta suurista ojistamme. Bentsiiniä nielevät vaan tuhottomasti.” Sotien jälkeen ”moottorivetäjien” määrä kasvoi ja tuontisäännöstelyn kaudella Talousseura jakoi traktorien ostolupia, esimerkiksi vuonna 1948 Talousseuran alueelle tuli sen kirjoittamilla ostoluvilla 122 traktoria, jotka olivat: 110 kpl Fordson Major, 4 kpl Ford, 2 kpl Ferguson, 2 kpl Oliver 70, 2 kpl Case ja 2 kpl Formall cub -mallisia. Vuoden lopussa Talousseurassa oli edelleen 300 traktorianomusta.

​Kirjanpitotila

​Maatalouskirjanpidon tärkeydestä kannattavan maataloudenhoidon edellytyksenä esitelmöi konsulentti Paavo Saarni Talousseuran syyskokouksen yhteydessä vuonna 1912. Kokous mieltyi esitykseen ja lausui toivomuksen, että kirjanpidon tärkeydestä tehtäisiin entistä enemmän selvää mm. maamiesseurojen kokouksissa.
Jo seuraavana vuonna maatalouskirjanpito pantiin alulle kesäkuun alusta Utajärvellä kahdessa ja Oulujoella viidessä talossa. Vuonna 1919 harrastus oli jo niin levinnyt, että palkattiin kirjanpidonneuvoja.

Toiminnan alkaessa kirjattiin erikseen mm. suolat, sokerit, hiivat, sikurit ja kahvit. Sittemmin luovuttiin ruokatalousmenojen kirjauksesta. Sen sijaan maataloustyöhön käytetyn ihmistyön, koneiden käytön, rahamenojen ja -tulojen selvittäminen jatkui lähes alkuperäiseen tapaan.

Vuosina 1912-75 Talousseuran alueelta tehtiin 2 283 maatalouden kannattavuus- ja tutkimuskirjanpidon tilinpäätöstä, keskimäärin 36 tilalle vuodessa.
”Olen kiitollinen, että olen saanut olla mukana tässä mielenkiintoisessa työssä” sanoi kirjanpitoveteraani Tauno Järviluoma Nivalan Sarjankylässä vuonna 1978. Maatalouskirjanpitotoiminnassa tila oli ollut vuodesta 1947 lähtien.

​Verokartoitus

​Vuonna 1948 Talousseuran toimintaohjelmaan otettiin uutena työmuotona ilmavalokuvaukseen perustuva kuntin maiden mittaus- ja veroluokitus.
Ensimmäinen sopimus tehtiin Oulujoen kunnan kanssa. Heti sen jälkeen Haukiputaan, Kempeleen, Kestilän, Limingan, Oulunsalon, Revonlahden, Temmeksen ja Tyrnävän kunnat tekivät saman sopimuksen.

Toiminta jatkui vuoteen 1969 asti ja tänä aikana Talousseuran palveluksessa oli yli 60 henkilöä luokittajina, kartoittajina, piirtäjinä ja muissa toimistotehtävissä. Verokartoitusta tehtiin 36 kunnassa yhteensä 1 580 065 hehtaarin alalla. Pinta-alasta verokartoitettiin peltoa 181 668, metsää 919 873 sekä niitty-, laidun-, tontti- ja joutomaata 478 524 hehtaaria. Verohallituksen vaatimaa täydennystä suoritettiin 25 kunnassa yhteensä 990 738 hehtaarin alalla.

​Peruskuivatus

​1800-luvun puolivälissä Talousseuran alueella oli vuosittain lukuisia järvenlaskuhankkeita, joiden tarkoituksena oli runsaamman niittymaan ja karjanrehun saanti. Jokien perkaukset 1920-luvulla yleistyivät ja vuonna 1928 Talousseura valitti MKL:lle, ettei Oulun läänissä ollut riittävästi työvoimaa laatimaan kuivatus- ja perkaussuunnitelmia.

Samana vuonna Talousseuran neuvojat tekivät Valtion joenperkaustoimikunnalle sen pyytämät mittaukset ja laskelmat Iijoen, Kiiminginjoen, Sanginjoen, Pyhäjoen sekä Siikajoen ja siihen laskevan Savalojan tulva-alueista ja hyötymaista.
Vuonna 1949 valtioneuvosto asetti komitean suunnittelemaan Pohjois- ja Keskipohjanmaan kuntien vesiperäisten alueitten kuivatusta ja viemäriverkoston saamista ja komitean puheenjohtajaksi nimitettiin maaherra Kalle Määttä. Talousseura oli keskeisesti mukana peruskuivatusasioissa 1970-luvulle asti kunnes kaikki suuret vesistön järjestely- ja säännöstelytyöt tulivat toteutetuksi.

Salaojitus

​Ensimmäiset maininnat salaojituksesta Talousseuran vuosikirjoissa ovat 1800-luvulta. Vuonna 1866 seura otti Muhoksen talouskunnan perustaman ojatorvia valmistavan tehtaan osakkeita 40 kpl, asia meni kuitenkin myttyyn muutamien vuosien kokeilun jälkeen.

Vuonna 1872 annettiin talokas Tuomas Tervolle Sotkamosta palkinnoksi salaojituksesta 150 mk. 1900-luvun alkupuolella neuvottiin riuku-, kivi- ja lautasalaojien tekoa.

Vuonna 1915 Oulujoella eräs isäntä pani Talousseuran avustuksella yhden hehtaarin suuruisen alan salaojitukseen ja vuonna 1918 suunniteltiin kahdeksalle isännälle viiden maamiesseuran alueella salaojitettavaksi yhteensä 87,72 hehtaaria.
Vuonna 1924 Talousseuran toimintaohjelmaan päätettiin ottaa salaojasuunnitelmien laatiminen ja kannatettiin salaojaputkia valmistavan tehtaan aikaansaamista alueelle.

Salaojitusvaliokunta Talousseuraan perustettiin vuonna 1951. Aurasalaojakoneiden ja muoviputkien tulon myötä 1980-luvun alussa puhkesi kiivas kiista menetelmien paremmuudesta.

​Perunan sopimusviljely

Perustamisestaan asti Talousseura oli tehnyt työtä perunanviljelyn edistämiseksi. Vuonna 1947 Talousseura asetti perunateollisuustoimikunnan tutkimaan raaka-aineen saantia perunatehtaalle, sen perustamiskustannuksia, koneistojen ja rakennusten saantia sekä tekemään ehdotuksia osakepääoman suuruudesta, mahdollisuuksista sen kokoonsaannista ja lainoituksesta.

Uudelleen sama asia tuli esille vuonna 1953 Limingan meijerin tehdessä aloitteen perunajauhotehtaan perustamisesta. Tehdasasia kuitenkin raukesi ja syyksi sanottiin toimialueen rajoittuneisuus eli että perunoita olisi kerätty liian suppealta alueelta.
Mittava perunan sopimusviljely Oulun Maatalouskeskuksen alueella käynnistyi vasta 1970-luvulla, kun Tyrnävälle oli rakennettu Siemenperunakeskus ja Vihannissa toimi Raision tehtaat. Seuraavalla vuosikymmenellä ruokaperunan tuotantokin ohjautui sopimuksiin perustuvaksi.

Vuonna 1985 maatalouskeskus tarkasti siemenperunan sopimusviljelyksiä 484 ha ja ruoka- ja teollisuusperunan sopimusviljelyksiä 906 ha.

Kilpakyntö

​Kyntökilpailut ovat muuttaneet muotoaan vuosikymmenien kuluessa, myös osanottovilkkaus kyntökilpailuihin on ollut vaihteleva.

​Verokurssi

​Maatilatalouden verouudistus antoi runsaasti töitä Oulun maatalouskeskuksen neuvojillekin. Vilkkaimmillaan tämä toiminta oli vuosina 1968-70.
Näinä vuosina neuvojat laativat 1 541 kalusto- ja koneinventaariota, veroilmoituslomakkeita täytettiin 828 ja 1 593 tilalla annettiin opastusta verokirjanpidossa. Verokursseja pidettiin 433 kurssia, joilla oli yhteensä 9 113 osanottajaa.
Alkuhämmingin jälkeenkin verokurssit tulivat vuosittain toistuviksi tapahtumiksi, joilla perehdyttiin kulloinkin ajankohtaisiin muutoksiin ja uudistuksiin.

​Viljavuustutkimus

​”Jotta maanviljelys voisi tuottaa harjoittajallensa hyötyä ja elatusta kaikille, on maa lahjottava.”

1800-luvulla peltojen lannoitus tapahtui miltei yksinomaan karjanlannalla. Luujauhon tehoa lannoitusaineena Talousseura oli korostanut, olihan sillä ollut oma luujauhomyllykin.

Vuonna 1882 Talousseura päätti, että Ouluun perustetaan, jos varoja saadaan, kemiallinen ja siementarkastuslaitos. Kaupungin valtuusto lupasi tarkoitukseen 500 markkaa, mutta kun valtionapua ei saatu, raukesi kysymys.
1890-luvulla alettiin tehdä apulannoituskokeita kainiitilla ja tuomaskuonalla, ja voitiin osoittaa, että kuivuudesta huolimatta lannoitus saattoi jopa nelinkertaistaa sadon. Suoviljelyksen ja uudisraivauksen yhteydessä neuvojat mittasivat maan happamuutta, mutta esimerkiksi vuosina 1949-58, jolloin asutus- ja uudisraivaustoiminta oli vilkkaimmillaan, maan viljavuusnäytteitä otettiin Talousseuran alueella yhteensä vain noin 1700 tilalta ja näistäkin 380 vuonna 1958.
Vasta 1990-luvun alkupuolella maan kasvukunnon seuranta maanäytteiden avulla alkoi yleistyä säännöllisesti toistuvaksi tavaksi.

Karjanhoidon tila 1900-luvun alussa

​Tärkeä toimenpide karjanhoidon parantamisen suhteen oli karjanhoidonkonsulentin valitseminen seuran palvelukseen. Vuoden 1900 alusta otettiin konsulentiksi agr. Emil Micklin, joka oli seuran palveluksessa 3 vuotta.
Vuoden 1903 alusta tuli karjanhoitokonsulentiksi agr. Artturi Hulkkonen, joka oli toimessa 1 p:ään kesäkuuta vuonna 1905, jolloin hänen tilalleen tuli agr. Akseli Nyberg, joka hänkin oli ainoastaan muutaman kuukauden neuvojatoimessaan. Joulukuussa samana vuonna valittiin karjanhoitokonsulentiksi agr. Oskar Ehrnrooth.

Karjanhoito oli ollut hapuilevaa laatua:

”Ulkolaisrotuisia, kuten Ayrshire ja Angler y.m. rotuisia eläimiä on siitokseen käytetty ja seurauksena onkin se, että lehmärotu on hyvin sekalaista läänissä ruumiin muodon, värin y. m. suhteen, vaikka luulisi olevan itsestään selvän asian, että täällä näin pohjoisessa olisi jalostettava yksinomaan maatiaiskarjaa, joka ilmanalan, kesälaitumen y. m. suhteen parhaiten soveltuu täällä. Konsulenttien vaihtumiset eivät liioin edistäneet tilannetta, sillä ’ukot’ tuumivat, että konsulentin vaihtuessa olisi myös koko karja ja karjanhoito muutettava.”

Karjan palkitsemiset

Karjanpalkitsemisien tarkoituksena oli kelvollisten siitosainesten aikaansaaminen ja karjarodun parantaminen. Talousseuran alueella palkitseminen oli toimitettu siten, että koko karja tuli palkitessa kysymykseen.

Karjantarkastus pidettiin omistajan kotona ja otettiin palkintoja jaettaessa huomioon karjan kasvatus, hoito, ruokinta ja navettarakennukset. Tätä palkitsemistapaa ei maanviljelyshallitus hyväksynyt ja sen tähden täytyi vuodesta 1899 ottaa käyttöön n. s. Skaraborgin palkitsemistapa.

Karjanpalkitsemisissa palkittiin vain maatiaislehmiä ja sonneja ja se tehtiin ulkomuodon ja rotuominaisuuksien puhtauden perusteella, jolloin oli mahdollista saada korkeintaan II palkinto. Ensimmäisen palkinnon saaminen edellytti koelypsyjen pitoa ja tuotostietoja. Näitä tietoja oli vain koulutiloilla ja edistyksellisimmissä kyläkarjakkoyhdistyksiin kuuluvissa karjoissa.

​Sonniyhdistykset

​Maanviljelyskokouksessa Oulussa 1897 lausuttiin toivomuksia sonniyhdistysten perustamisesta. Vuonna 1900 Talousseura antoi apurahaa sonniyhdistyksille Ängeslevällä ja Limingassa. Seuraavana vuonna avustusta annettiin sonniyhdistyksille Lumijoella, Pyhäjärven Kuusenmäen kylässä ja kirkonkylässä sekä Ylivieskassa. Kului kuitenkin kymmenisen vuotta ennen kuin sonniyhdistysten toiminta vakiintui, sillä isännät olivat valmiimpia maksamaan mm. oriyhdistyksestä tulevia kustannuksia.

Monet tuon ajan sonneista oli myös ajoon opetettuja. Taivalkosken sonniyhdistyksen kertomuksessa vuodelta 1912 sen sonnista ”Paavo” sanottiin: ”Astutukseen käytettäessä on sonni ollut virkeä ja luonteeltaan lauhkea sekä on ajoon opetettu ja on käytetty tarvittaessa lehmien luona jäsenten kotona, mikä onkin erittäin hyvä asia varsinkin pakkasten aikana.

Karjanhoitokoulu

​Ammattitaitoisten karjakoiden puute hidasti sekä Talousseuran toimenpiteitä karjatalouden kohottamiseksi että yksityisten karjanomistajien pyrkimyksiä omassa taloudessaan. Vuodesta 1899 alkaen Talousseura toimeenpani 6 kuukautta kestäviä karjanhoitokursseja yksityisissä taloissa, joiden karjatalous oli kurssin ajan karjakon ja oppilaiden hoidettavana.

Kullekin kurssille otettiin 5-6 oppilasta, jotka olivat vähintään 18-vuotiaita talontyttäriä ja palvelijattaria. Kursseja pidettiin 10 vuoden ajan 11 kunnassa Talousseuran eteläisellä alueella ja niillä valmistettiin 73 karjakkoa. Niiden seuraajaksi tuli kiertävä karjanhoitokoulu.

​Sianhoito

Vuodeksi 1912 Talousseura järjesti sikatalouskilpailun Suomen Sianjalostusyhdistyksen avustamana. Tarkoituksena oli ”siitoskeskustoiksi sopivien sikalain etsiminen, sianjalostuksen ja yleensä sikahoidon kaikenpuoleinen kehittäminen”. Kilpailemassa oli yhteensä kuusi sikalaa Kestilästä, Utajärveltä. Siikajoelta, Limingasta ja Kempeleestä.

Kilpailu osoitti, että paremmista siitossikaloista oli Talousseuran piirissä puute. ”Kilpailevissakin sikaloissa oli pahimpina vikoina osaksi seka- ja osaksi liiallinen sukusiitos. Muutamat sikalat olivat tosin jotensakin hyvällä alulla, kunhan niihin vaan hankitaan tarpeellinen määrä puhdasrotuisia siitossikoja.”

Tämän jälkeen käynnistettiin sikataloustarkkailu ja 3-vuotiset kilpailut jatkuivat tauotta 1960-luvulle asti. Talousseura hoiti myös sekä siitossikojen että porsaiden välityksen. Sikatalousneuvontaa Talousseurassa johti aina vuoteen 1953 asti sikatalousvaliokunta, tämän vuoden jälkeen ei ollut myöskään erillistä sikatalousagronomia.

​Kananhoito

Karjanäyttelyt ja tarkastusyhdistykset

Lypsykilpailut

Lammastalous

​Hevostalous

​​​Sementtinavetta

​​​Tarkastuskarjakoitten opastuspäivät

1930-luvulla tarkastuskarjakoitten opastuspäiville osallistuivat Talousseuran karjatalousneuvojien ja kiertävien karjatalouskoulujen opettajien lisäksi myös Koivikon opettajat ja jalostusyhdistysten piirineuvojat. Useina vuosina päiville osallistui myös karjanomistajia ja talojen karjakoita.

Vuonna 1937 tarkastuskarjakoitten opastuspäivät pidettiin Oulussa NMKYn kokoushuoneessa 21.-23.10. Tilaisuuden avasi maaherra E. Y. Pehkonen ja päivien esitelmät ja alustukset olivat:

• AIV-rehu ja sen valmistus, Voinvientiosuusliike Valion neuvoja A. Kuvaja
• Teuraseläinten kauppakuntoon valmistamisessa huomioon otettavia seikkoja, Osuuskunta Karjapohjolan johtaja K. Louhela
• Tarkastusyhdistysten jatkuvan toiminnan tarve ja yleiset menestymisedellytykset, ISKn piirikonsulentti V. Ilmoniemi ja talousseuran karjatalouskonsulentti Iivari Koli
• Tarkastusyhdistysten valtioavun ehdot ja niitten täyttäminen, Maatalousseurojen keskusliiton karjatalouskonsulentti Carolus Pettilä
• Alkaneen sisäruokintakauden ruokintakysymyksiä, MKLn karjat.konsul. Pettilä
• Sääntöjen edellyttämien jäsenvelvollisuuksien noudattaminen tarkastusyhdistyksissä, Kiertävän pienkarjan- ja karjanhoitokoulun johtaja agr. Impi Paasonen
• Tarkastusyhdistyksen johtokunnan ja tarkastuskarjakon tehtävät ja vuorovaikutus, Tarkastuskirjan hoitaminen ja Talousseuraan lähetettävien tiedonantojen valmistaminen, Talousseuran karjatalousneuvoja Lempi Hukka
• Tarkastusyhdistysten talous ja toimenpiteet sen tukemiseksi, Eräitä varteenotettavia seikkoja perusruokinnan suunnittelussa ja taloudellisten laskelmien teossa, karjatalouskonsulentti Iivari Koli
• Tarkastusyhdistysten rahavarojen hoito ja sitä koskeva kirjanpito, konsulentti M. Salovaara
• Lehmän tunnutus- ja herutusruokinta, LSKn piirikonsulentti Jussi Teppo
• Tarkastustoiminnan tulosten merkitys jalostustyölle, konsulentti V. Ilmoniemi
• Sikataloustarkkailusta, Suomen Sianjalostusyhdistyksen piirikonsulentti Aili Mustakallio. Osanottajille näytettiin myös AIV-rehufilmi.

Lusikkajuhlat

Meijerien järjestämillä karjapäivillä ja lusikkajuhlilla 1950- ja 1960-luvuilla oli runsaasti osanottajia. Valion järjestämässä karjapäivässä Oulussa NMKY:n talossa 5.6.1953 jaettiin myös maakuntalypsymestaruuskilpailun palkinnot ja mestarilypsäjä-merkit.

Vuonna 1952 lypsymestaruuskilpailuja pidettiin 30 paikassa ja niihin osallistui 194 lypsäjää. Pitäjänmestaruus ratkaistiin 21 pitäjässä, voittajista osallistui 16 maakuntamestaruuskilpailuun ja sen voitti maanvilj.tytär Anna Kaarlela Nivalasta.
Lypsäjämerkkejä suoritettiin vuonna 1953 kilpailujen eri vaiheissa seuraavasti: mestariluokka 13 kpl, I lk 21 kpl, II lk 41 kpl ja III lk 27 kpl. Merkkisuoritusten määrä lisääntyi edellisestä vuodesta 37 %. Konelypsykilpailuja alettiin järjestää vasta 1960-luvulla.

Rasvakokeet meijerille

Karjantarkkailun uudistamisen yhteydessä vuosina 1968-69 rasvakokeiden teko keskitettiin meijereille ja tulosten laskenta siirtyi tietokoneelle. Maitonäytteet kuljetettiin maitoautoissa meijereille, missä tarkkailuyhdistyksien palkkaamat henkilöt tekivät kokeet. Tulokset sekä tiedot maitomääristä ja karjan tapahtumista lähetettiin Maatalouden laskentakeskukseen Tikkurilaan optisesti luettavilla lomakkeilla. Tätä varten tarkastuskarjakot joutuivat opettelemaan numeroiden tekoa tietokoneen ”ymmärtämällä” tavalla.

Karjakinkerit

Karjakinkerien nimellä alkoi Oulun Maatalouskeskuksen alueella vuonna 1978 karjantarkkailua ja sen palveluja koskeva viljelijäkoulutus ja kinkerit jatkuivat lähes joka vuosi aina vuoteen 2003 asti. Tilaisuuksia oli tänä aikana yli 700 ja osanottajia oli lähes 18 000.

Kinkerit olivat osa hyvää järjestöjen välistä yhteistyötä: maatalouskeskus järjesti kinkerit yhdessä tarkkailuyhdistyksien, meijerien ja teurastamojen kanssa. Valion neuvonta-agrologit ja Lihakunnan alkutuotantokonsulentit olivat lähes joka vuosi kertomassa oman alansa ajankohtaisista asioista.

​Vuonna 1983 kinkereitä oli 77 ja niissä osanottajia 2395. Valion neuvonta-agrologin aiheena olivat kotoiset rehut MAKA-tutkimuksen valossa ja kotieläinagronomi Marjatta Perälän (kuvassa) aiheena terveellinen säilörehuruokinta. Jokaisessa kinkerissä esiteltiin myös neuvonnan uusi työkalu, atk-pääte ja sillä tehtiin kinkeritalon tiedoilla väkirehun tarve- ja valintalaskelma Väre ja perusruokintasuunnitelma Ruoksu.

Palkintoja tarkkailijoille

​Jokilaaksojen, Koillismaan ja Oulun seudun tarkkailuyhdistykset palkitsivat toimihenkilöitään 27.5.1985 koulutuspäivien yhteydessä Koivikossa. Kyseessä oli 2-vuotinen kilpailu, jonka tarkoitus oli edistää Maidontuotannon tuloslaskelmien tekemistä ja tulkintaa.

Kunniakirjojen ohella palkintoina jaettiin järjestön Koti peltojen keskellä –kahvilusikoita. I palkinto oli ½ tusinaa, II palkinto 3 kpl ja III palkinto 1 kpl lusikoita. Tarkkailuyhdistyksien johtokuntien edustajat jakoivat palkinnot.

Analysointikeskus Haapavedelle

​Maitonäytteiden analysointi siirtyi vuonna 1978 Valion analysointikeskukseen Haapavedelle ja seuraavan vuosikymmenen alussa siellä aloitti toimintansa myös rehunäytelaboratorio. Säilörehuruokinnan yleistyessä kampanjoitiin rehunäytekairojen välttämättömyyden puolesta.

Tarkkailuyhdistykset

Karjantarkkailutoiminnan uudelleenjärjestämisen yhteydessä 1960-luvun lopulla pitäjäkohtaiset tarkkailuyhdistykset sulautuivat suurtarkkailuyhdistyksiksi, joissa niiden toiminnan alkaessa tarkkailuvuonna 1968/69 oli yhteensä 3 868 jäsenkarjaa ja niissä 24 619 lehmää. Suurimmillaan tarkkailulehmien määrä oli 30 371 vuonna 1987, tarkkailukarjoja oli tuolloin 2 383.

Lihanautaseminaari, Lammastuote-projekti

​Lammastalouden kehittämiseksi oli 1990-luvulla useampia hankkeita. Lammastuote-projektin puitteissa keittiömestari Reijo Äijälä näyttää lampureille lampaanruhon paloittelun Koivikon maatalousoppilaitoksen keittiössä syksyllä 1997.

Karjantarkkailu 100 vuotta

Syksyllä 1998 Oulun Maaseutukeskus järjesti yhdessä tarkkailuyhdistyksien kanssa neljä alueellista karjantarkkailuväen juhlatilaisuutta valtakunnallisen Karjantarkkailu 100 vuotta -teeman merkeissä.

Tilaisuudet pidettiin Kuusamossa Nilon koululla, Oulaisissa Petäjäskosken ns-talossa, Haapajärvellä kirjasto- ja kulttuuritalossa ja Oulunsalossa Oulunsalo-talossa. Osanottajia oli yhteensä noin 750 emäntää ja isäntää. Ohjelmana oli Teatteri Neliapilan esittämä kirjailija Heikki Luomalta tilattu näytelmä Joki virtaa – maa pysyy.

Tilaisuuksissa jaettiin runsas 400 kunniakirjaa yhtäjaksoisesti yli 40 vuotta tarkkailussa olleille tiloille. Seitsemälle yli 80 vuotta tarkkailussa olleille tiloille luovutettiin lisäksi pronssiset ovenkolkuttimet.

Metsäsonnit

​Taivalkoskella oli jo pitkään ollut eräillä tiloilla tapana kasvattaa hiehoja ja lihanautoja ulkona suojaisissa kuusimetsissä. Toimintatapa herätti laajempaa mielenkiintoa 1990-luvun puolivälissä ja sitä koskeva selvityksen tekivät vuosina 1999-2001 Oulun Maaseutukeskus ja Pohjois-Pohjanmaan Tutkimusasema.

Kasviskeittokurssit

​ Kasvitarhanhoidon jonkun verran edistyessä heräsi kysymys, miten olisi edistettävä keittiökasvien ja marjojen käyttöä. Talousseuran johtokunta palkkasi ruoanlaitonneuvojia, joiden oli määrä panna toimeen kasviskeittokursseja.
Tämä oli keino, millä ajanpitkään voitiin poistaa kansasta se käsitys, ”ett’ei kasviksista ole talonpojalle eikä työmiehelle ruuaksi” ja että ”kasvitarhan viljelemisellä ja sen tuotteiden käyttämisellä tarkoitetaan jotakin muotiasiaa tai ylellisyyttä”.

Ensimmäinen kurssi oli 15.9.-10.11.1902 kahdeksassa eri paikassa, viikon paikassaan. Seuraavana syksynä toimeenpantiin sitä varten erityisesti saaduilla valtionvaroilla neljä eri kurssia 22 eri paikassa.
Kurssit kestivät itsekussakin paikassa viikon tai kaksi. Niissä valmistettiin ruokia kasvitarhan tuotteista ja sienistä ja opetettiin panemaan ”säilyyn - konserveeraamaan”- lintuja, sieniä ja marjoja. Keiton väliaikoja käytettiin opetustunneiksi, jolloin myöskin kirjoitettiin ruokareseptejä.
Vuodesta 1909 Talousseura sai avustusta sellaisten kasvitarhaneuvojien palkkaamiseen, jotka kykenivät kasviksien jouduttua opastamaan myös niiden ruoaksi valmistamista. Kasvitarhanhoito ja kotitalous kuuluivat kiinteästi yhteen neuvonnassa pitkälle 1930-luvulle.

​Limingan maatalousnaiset

Vuodesta 1908 oli Talousseuran alueella maamiesseurojen yhteydessä erilaisia ja erinimisiä naisosastoja, mutta varsinainen naisten järjestötyö alkoi vasta maatalousnaisten perustavasta kokouksesta vuonna 1933. Tänne lähetettiin kutsu 43 naisosastolle ja jo vuonna 1935 naisosastoja oli 95 ja niissä oli 7 000 jäsentä.
Suurimmillaan maatalousnaisosastojen määrä oli 1970-luvun alkuvuosina, jolloin niiden jäsenten lukumäärä oli yli 20 000.

Emäntäpäivät

​Suuren osanottajajoukon keränneitä emäntäpäiviä Talousseura järjesti 1930-luvulla vuosittain. Vuonna 1933 peräti 3000 osanottajaa keränneet maakunnalliset päivät olivat Haapaveden Emäntäkoululla, Koivikon koulutilalla Muhoksella ja Raahen seminaarilla.

Raahen emäntäpäivän ohjelma 13.8.:

Osanottajat lausui tervetulleeksi seminaarin johtaja Väinö Helle. Alkamistilaisuuden jälkeen osallistuttiin jumalanpalvelukseen Raahen kirkossa ja sieltä siirryttiin tutustumaan tohtori Reinilän paperisiin kasvihuoneisiin, jota herättivät ansaittua mielenkiintoa ja ihmettelyä.

Seminaarille palattua tutustuttiin sen kasvitarhan hyöty- ja koristekasvipuoleen, joita selvittivät seminaarin johtajatar Anni Salmela ja puutarhuri Pekka Kuikka. Syöpäläisten hävittämistä selosti talousopettaja Sylvi Hietalahti ja säilykkeiden valmistusta konsulentti Nenonen. Lasten kasvatuksesta ja äidin merkityksestä kodissa esitelmöi johtajatar Mikkonen, keuhkotaudin bakteereista ja niiden keksijästä esitelmöi tohtori Soininen. Lämminhenkisessä lopettajaispuheessa puhui ruustinna Olga Sariola naisten tehtävistä kodissa. Yhteisesti veisattu virsi lopetti miellyttävän ja opettavaisen sunnuntaisen yhdessäolon.

Maatalousnaisten I edustajakokous

Oulun läänin Talousseuran alueen maatalousnaisten ensimmäinen edustajakokous pidettiin Oulussa NMKY:n huoneustossa 29.-30.11.1933. Kokoukseen oli lähettänyt 40 naisosastoa yhteensä 83 edustajaa.

Kokouksen avasi kotitalousvaliokunnan puolesta ruustinna Olga Sariola kosketellen puheessaan naisten työosuuden kehittymistä maatalouden edistämistoiminnassa ja nykyhetken tälle asettamia vaatimuksia. Talousseuran tervehdyksen toi johtokunnan puheenjohtaja maaherra Pehkonen. Lehtori Lempa piti vaikuttavan esitelmän aiheesta ”Naiset hyvien tapojen suojelijoina”.
Kotitalousvaliokunnan tilalle vuoden 1934 alusta tulevaan Maatalousnaisten piirijohtokuntaan valittiin emännät Kersti Alavuotunki Kuusamosta, Emma Kauppi Lumijoelta, Olga Sariola Haapavedeltä, Maria Alhovaara Nivalasta ja Elsa Punkeri Rantsilasta. Kokous lähetti toisena kokouspäivänään lähetystön viemään maaherra Pehkoselle kokouksen kiitollisuuden siitä, mitä hän maakunnan kotitaloudellisen kehityksen hyväksi on tehnyt. Lähetystö toi maaherran tervehdyksen ja toivomuksen, että työ naisosastoissa koituisi yhä enemmässä määrässä maakunnan kotien hyväksi.

Kokouksen lopettajaisissa puhui myös Talousseuran sihteeri Määttä kiinnittäen kokouksen osanottajien mielet maamiesseuratoiminnan periaatteisiin. Kokouksen aikana osanottajat retkeilivät Karjanmyyntiosuuskunta Pohjolan teurastamolle ja taiteilija Messman’in Seurahuoneella avoinna olleeseen tekstiilinäyttelyyn.

​Perunankuorintaa, konserveerauksia, asetelmia

​ Maatalousnaisten esille panemina oli 1930-luvun maatalousnäyttelyissä käsitöiden ohella runsaasti myös kasviksia, vihanneksia, leipiä ja ”konserveeraus-näytteitä”. Naisten työkilpailuina oli lypsy-, keritsemis- ja eläinten puhdistuskilpailujen lisäksi mm. villan karstaus ja kehruu, sukan kutominen ja parsiminen, rieskan leipominen, perunankuoriminen jne.

​Kotitalousneuvojat

​Oulun läänin Talousseuran ensimmäinen kotitalouskonsulentti oli puutarhuri Kaisu Antila vuonna 1919. Kotitalouskonsulenttina oli vuonna 1935 talousopettaja Maija Nenonen ja apulaiskonsulenttina Kaisa Kauppinen. Rajaseutuvaroilla palkattuina olivat kotitalousneuvojat Irja Aro Kuusamo, Olga Immonen Kuusamo Vuotunki ja Signe Tuomivaara Posio. Lisäksi oli kahdeksan kotitalousneuvontaharjoittelijaa pitkin vuotta 1-4 kuukauden pituisia jaksoja.

​Kymmenenvirranmaa-ryijy

​ Oulun läänin Talousseuran alueen Maatalousnaisten puolesta luovutettiin 24.6.1937 presidentinrouva Kaisa Kalliolle ryijy ”Kymmenenvirranmaa” maaherran asunnolla presidenttiparin Oulun vierailun aikana. Luovuttajina olivat ruustinna Olga Sariola, emäntä Iida Heiskari, opettaja Maria Alhovaara ja kotitalouskonsulentti Hellin Jalkanen.
Ryijyn oli suunnitellut taiteilija Impi Sotavalta. Langat siihen kehrättiin ja värjättiin Oulun Villatehdas Oy:llä, jossa se myös kudottiin rva Aino Pikkaraisen johdolla. Ryijy oli kooltaan 2 x 2,6 metriä ja nukkia siinä oli 58 000.
Siinä oli keskellä taivaansinisellä pohjalla maakunnan vaakunakuviot. Sen kahden puolen oli ohran tähkiä ja alla revontulia kuvaavat sovitelmat sekä tummemmalla sinisellä kymmenen virtaa. Alinna oli kaksi suurta avainta kuvaamassa oman kodin ja presidentinlinnan emännyyttä, yläreunassa olivat vuosiluku 1937 ja nimikirjaimet KK.
Ryijyn reunoilla oli erilaisia vanhoja ryijykuvioita tuleentuvan pellon keltaisilla, kytösavun ja savimaan harmaalla pohjalla. Ryijyssä yhtyivät sopivasti taivaan ja veden sinet, pellon ruskea ja tumma multa sekä Pohjolan kuulas taivaan sini.

Emännän asut

​Vielä senkin jälkeen kun sota-ajan pulakausi oli päättynyt, talousseuran kotitalousneuvojat järjestivät käsityötaidon säilyttämiseksi kehruu-, kutoma- ja ompelukursseja sekä niiden jatkoksi kilpailuja parhaiten tehdyistä käsitöistä. Piirijohtokunta otti kantaa kyselyyn peruskoulujen kotitalous- ja käsityönopetuksen puolesta: ”Kotitalous ja käsityö ovat aineita, joita ei pitäisi syrjiä. Ne eivät milloinkaan tule vanhanaikaisiksi ja tarpeettomiksi.”

Peseytymispaikka

​Maa- ja kotitalousnaisten toiminnan kohteet ovat muuttuneet ajan mukaan. Varsinkin 1950-luvulla painotettiin vesijohto- ja viemäriasiaa sekä vedottiin myös Talousseuran johtokuntaan, että se tekisi parhaansa isäntien innostamiseksi tässä asiassa. Vielä liian monet naiset pilasivat selkänsä eliniäkseen kantaessaan taloudessa tarvittavat vedet kaivosta tai järvestä.

​Pitäjäruoat

​ Maatalousnaiset ovat kantaneet huolta myös perinteiden vaalimisesta nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa. He saattoivat julistaa kilpailun jonkin seutukunnan kauneimmasta pirtistä tai esimerkiksi järjestää näyttelyn perinteisistä vanhoista käsitöistä.

Merkkisuorituksia

Maa- ja kotitalousnaisten toimintaan on kuulunut alusta asti jäsenistön ammattitaidon kohottaminen virkistystoiminnan ohella. ”Kuta kehittyneempi on nainen, sitä paremmin hän hoitaa asiansa miehen rinnalla” oli ajatus 1930-luvulla.
Koulutukset ja kurssit ovat päättyneet useimmissa tapauksissa maatalous- ja / tai kotitalousmerkkien suoritukseen.

Naisten traktorinajotaito -kilpailu

​ Maatalousnaiset huomioivat toiminnassaan maatalouden ja maaseudun murroksen mukanaan tuoman kehittymisen ja koko maaseudun muuttumisen. Työvoiman ja väestön vähentyminen, yleinen teknistyminen ja tuotantosuunnan muutokset tuntuivat jokaisessa kodissa, taloudessa, kyläyhteisössä ja maatalousnaisosastossa. Tämä vaikutti myös naisten kurssi- ja opintokerhotoimintaan ja niiden päätteeksi suoritettujen maatalousmerkkisuoritusten sisältöön.

Oulun Maatalouskeskuksen vuosikokouksen yhteydessä Tyrnävällä 10.6.1980 oli myös Naisten maatalousmerkkisuoritukseen kuuluva traktorinajotaito-kilpailu. Osanottajia oli 20 maa- ja kotitalousnaista ja voittajaksi tuli Aino Haavisto Nivalasta.

​Vihkiryijy

​Kuusamon maatalousnaiset olivat ennen talvisotaa kutoneet kirkkoonsa vihkiryijyn, joka säilyi piilossa, vaikka kirkko poltettiin. Sotien jälkeen muidenkin paikkakuntien maatalousnaiset joko kutoivat tai hankkivat lahjoituksena seurakuntiensa kirkkoihin jopa täydellisiä kirkkotekstiilisarjoja.

Neuvonnan alkuvaiheet

Neuvonnassa ”tärkeä sija oli kalastajien herättämisellä ymmärtämään, että kalastuksenkin alalle soveltuu sama sääntö kuin maanviljelykseen; ensin on kylvettävä ja annettava kylvöksen kasvaa, ennen kuin satoa korjaa”.
Vuonna 1863 Talousseura hankki kalastuksentarkastaja H.I. Holmbergin johdolla piirustukset lohensiitoslaitosta varten Oulujokeen. Laitos oli toiminnassa kuitenkin vain pari vuotta, mutta kun muutamien vuosien perästä saatiin lohipadosta paljon aivan yhtä suuria lohia, arveltiin tämän olleen tuloksen lohensiitoslaitoksesta.
Vuonna 1865 harkittiin kala-asioita taitavan henkilön lähettämistä Riikaan opettelemaan lohen suolausta ja savustusta ulkomaiseen tapaan. Pitkän matkan vuoksi tästä aikeesta luovuttiin, mutta kuitenkin lähetettiin henkilö ulkomaille oppimaan kalan ja lihan umpioimista Talousseuran apuraha taskussaan.
Vuonna 1907 Talousseura sai ensimmäisen kerran valtionapua kalatalouden neuvontaa varten, jolloin perustettiin kalatalousvaliokunta. Ensimmäisen kalatalousneuvojan Talousseura palkkasi vuonna 1909. Neuvojat järjestivät kalatalousnäyttelyitä, pitivät kursseja ja esitelmiä, virittelivät kalanviljelystä ja suunnittelivat kala- ja rapuistutuksia.

Kalavesien hoidon ja kalastuksen seikkojen vaariinottamista varten neuvojat kehottivat perustamaan kalastuskuntia, jotka vuonna 1919 yhtyivät Pohjois-Suomen kalastuskuntien keskusliitoksi. Talousseura avusti kalastuskuntia muun muassa kalastussuunnitelmien teossa ja puutavaranuitosta johtuneiden vahingonkorvausasioiden ajamisessa.

​August Korhonen oli kalastuksenneuvojana vuosina 1912-20.

​Antti Vepsäläinen oli kalastuksenneuvojana vuosina 1921-37.

​Kalanviljely

Hauenviljelyn harrastus kasvoi 1930-luvun alussa. Esimerkiksi vuonna 1931 harrastus haukiviljelykseen oli niin suuri, että tilauksia tuli enemmän kuin niitä voitiin toteuttaa. Haukia istutettiin 3 paikkaan, siikaa 2 paikkaan, lahnaa ja ahventa yhteen paikkaan ja rapuja 5 paikkaan.
Kansanedustaja Kaarlo Hänninen oli vuonna 1930 jättänyt eduskunnalle raha-asia-aloitteen, jossa selostettiin kalanviljelylaitoksen merkitystä, ja Käylän laitos aloitti toimintansa vuonna 1934.

Kalatalousneuvojan esitelmät koskivat rannikolla kalastustuotteiden käsittelyä ja kaupan järjestelyä, sisävesialueilla kalavesien hoitoa ja jokivarsilla lohen kutuaikaisen rauhoituksen merkitystä. Vuonna 1937 hän toimitti myös järvitutkimukset 6 järvestä, ohjasi kalastuskirjanpitoa 11 kirjanpitotilalla ja 12 kalastuskunnan toimintaa.

​Kalastustarvikkeita

​Sotien jälkeen säännöstelykaudella Talousseuran kalatalousneuvoja hoiti myös kalastustarvikkeiden jakoa. Vuonna 1947 Talousseuran kalatalousneuvoja jakoi kalalankaa 2 308 kiloa, verkkoja 2 400 kpl, nuotanliinaa 1080 kiloa, verkon paulaa 26 500 metriä sekä venenauloja 235 000 kpl, joilla rakennettiin moottoriveneitä 24 kpl, rysänkokuveneitä 29 kpl ja soutuveneitä 205 kpl. Ostolupia eri henkilöille annettiin 6 280.

​Talvinuottaus

Muikun talvinuottaus Talousseuran alueella alkoi 1970-luvun alussa. Talvella 1971-72 säännöllisessä pyynnissä oli 4 nuottaa Kuusamossa Muojärvellä, Kitkajärvellä, Irnijärvellä ja Kuusamojärvellä ja 3 nuottaa Pyhäjärvellä. Kaikilta nuottausalueilta muikun kasvu- ja ikämääritykset teki Oulun yliopiston Eläintieteenlaitos. 15 vuotta koenuottausten aloittamisesta oli muikun talvinuottauksen saalis Koillismaalla lähes 240 000 kiloa ja sen arvo oli yli 2,5 milj. markkaa.

​Koekalastus

​Kalatalousneuvontaan on kuulunut alusta asti oleellisena osana kehitys- ja koetoiminta. Vuonna 1987 aloitettiin koekalastukset hoito-ohjelmien piirissä olevilla järvillä. Koekalastuksia suoritettiin vuosittain kymmeniä ja kalojen ikä- ja kasvumäärityksiä tehtiin useista kohteista.

Oulun maatalouskeskuksen kalatalousneuvojat osallistuivat kalataloustutkimuksiin valtio kalatalousosaston toimihenkilöiden johdolla.

Juuritöitä ja pajukorikoulu

​ Syksyllä 1857 Talousseura lähetti Puolangalle juurikorityön neuvojaksi Erik Kuulan Siikajoelta. Tässä ”juurikorin koulussa” oli enimmäkseen 10-13 vuoden ikäisiä oppilaita. Teoksien arvioitiin olevan ”siksikin hyvin tehtyjä” ja Talousseura osti niitä myyden ne sitten huutokaupalla Oulussa.

Paikkakunnalta kirjoitettiin Oulun Wiikko Sanomissa vuonna 1859: ”Näin saatiin tänne yksi aivan hyvä elatuskeino, koska toivo on, että tämänkaltainen askaroitseminen alkaa menestyä seassamme.”
Kuula lähetettiin sitten myös Revonlahdelle, Paavolaan ja Pyhäjärvelle.
Talousseuran puheenjohtaja rovasti Uuno Wegelius kirjoitti seuran 75-vuotiseen historiaan:

”Sen johdosta, että maahamme tuodaan suuret määrät pajukoreja ulkomailta, vaikka maassamme, varsinkin laveilla Pohjanmaan niityillä, löytyy runsaasti raaka-aineita näiden valmistamiseen, päätti Talousseuran johtokunta saada toimeen pajukorikoulun. Sitä varten lähetettiin korityöntekijä H. Halmu Oulusta keväällä 1902 Helsinkiin tehtailija W. v. Wright’in tehtaaseen täydentämään korintekotaitoaan.

Hänen palattuaan matkalta aloitettiin koulu syksyllä 1902 Kempeleessä toimien siellä 3 kuukautta, seuraavana keväänä oli koulu samoin 3 kuukautta toimessa Oulaisissa ja seuraavana talvena taasen Kempeleessä ja Limingassa. Ensi 3 kuukauden aikana oli koulussa 30 oppilasta ja valmistivat he 284 kpl koritöitä.
Koulussa käyneet oppilaat ovat jo valmistaneet satojen markkojen edestä pajutöitä ja on toivottava että tämä teollisuus koteutuu Limingan pitäjän pajurikkailla seuduilla. Koulu saa valtio-apua 700 mk vuodessa.”

​Puu- ja rautatöitä

​Käsityötaidon edistäminen tuli vakinaisesti Talousseuran ohjelmaan vuonna 1875, kun senaatti myönsi vuosittain toistuvan määrärahan tähän toimintaan. Ensimmäisiä kiertäviä neuvojia olivat lääninseppä oli J. Leiviskä ja veistotyön opettaja nikkari Kristian Micklin. He kiersivät eri pitäjissä useissa taloissa 20 päivää kussakin.

Helmikuussa 1881 Oulussa aloitti toimintansa nikkarikoulu, jonka taitavana opettajana oli nikkarimestari J.G. Astrén. Tämän myöhemmin Talousseuran veistokouluksi kutsutun pysyvän koulun lisäksi perustettiin vuosisadan vaihteessa kolme kiertävää veistokoulua, joissa oppilaat valmistivat huonekaluja, puuastioita, työkaluja, rekiä ja veneitä etupäässä omaan käyttöönsä.
Talousseuran veistokoulusta tuli myöhemmin Piippolan mieskäsityökoulu.
Sotien jälkeen Talousseuran toimesta järjestettiin kaiken alusta alkavalla rajaseudulla useita puutyökursseja, joilla tehtiin saaveja, kiuluja, kala-astioita ja veneitäkin.

​Naisten käsityöt

​Heti perustamisensa jälkeen Talousseura ryhtyi edistämään pellavan ja hampun viljelystä. Se aikoi perustaa myös ”pellavan viljelyksen koulun Laanilan tuomarin virkatalolle Oulun viereen” vuonna 1830. Hanke kuitenkin raukesi, kun haluavia tulijoita ei ollut yhtään.

Käsityötaitoa ja kotiteollisuutta Talousseura edisti jakamalla palkintoja, pieniä avustuksia ja lainoja1830-luvulta lähtien sekä pellavan ja hampun viljelijöille että taitaville kehrääjille, puusepille ja muille käsityöläisille.
Seuraavalta vuosikymmeneltä lähtien avustettiin erilaisia kehrä-, kutoma- ja käsityökouluja. Näistä merkittävin oli vuonna 1882 neitien Mathilda ja Gustafva Alceniuksen perustama naisten käsityökoulu. Se toimi myöhemmin Talousseuran toimitalossa Kajaaninkatu 9:ssä, sittemmin omassa talossaan Uusikadun varrella ja oli nykyisin Pikisaaressa toimivan oppilaitoksen ydin.

Vuonna 1908 käsityötaidon edistäminen siirrettiin valtakunnallisesti perustetuille kotiteollisuusyhdistyksille. Tällöin Talousseuran johdossa ja valvonnassa oli 4 nais- ja 7 mieskäsityökoulua.

Käsityöneuvonta ei kuitenkaan tyystin loppunut Talousseurasta. Sotien jälkeen vaikean vaatetilanteen korjaamiseksi Talousseura palkkasi kaksi käsityönopettajaa 20:n käsityönohjaukseen pystyvän kotitalousneuvojan lisäksi.
Heidän tehtävänään oli muun muassa yleistää kotikutoisten kankaiden tekoa järjestämällä kutomakursseja. Näistä ja ostetuista kankaista valmistettiin vaatteita pukuompelukursseilla. Erittäin suosittuja olivat sekä vanhasta uutta- että tallukkajalkineiden valmistuskurssit.

Tervanpolton kokeita

Tervanpoltto oli jo 1600-luvulla ollut Pohjois-Suomessa tärkeä elinkeino. 1700-luvulla Oulun, Raahen ja Kokkolan satamista kulki jopa 95 % koko maan tervamäärästä ja näin jatkui 1800-luvullekin, jolloin Kainuusta tuli tervan suurin tuotantoalue.

Kun tervanpoltto oli tärkeä sivuelinkeino, pidettiin hyvin suotavana sen edistäminen siten, että poltettaessa saataisiin useampaa lajia aineita kuin tähän asti.
Maaherra Lagerborgin esityksestä päätettiin hankkia piirustukset tervauuniin, jonka kustannusarvioksi saatiin 937 riksiä 36 äyriä ja se rakennettiin vuonna 1834 ”kapt. Skogmanin tilalle Ollilaan Oulujoella, ½ peninkulmaa kaupungista itäänpäin.
Uunin valmistuttua osti valiokunta 19 kuutiosyltä tervaksia, joista taitava tervanpolttaja valiokunnan valvonnan alla poltti 3 uunillista. Uunista olisi pitänyt saada tervaa, tärpättiä, piihappoa ja hiiliä, mutta kokeet epäonnistuivat.
Syyksi arveltiin sitä, että uuni oli vielä liian kostea ja yöt kävivät kylmiksi. Kova lämmittäminen kävi tarpeelliseksi ja uuni halkeili, ilmaa pääsi sisään, puut paloivat poroksi, suurin osa tervaa y. m. meni hukkaan.

Tervaa saatiin ainoastaan 5 tynnyriä, minkä kaup. Bergbom osti yhteensä 30 riksillä ja apt. Skogman suostui puhdistamaan sen vähän tärpätin, joka uunista läksi. Uuni myytiin kelvottomana ja siitä saatiin 376 rupl. 86 kop.
Kokouksessa 21.3.1842 ehdoitti maaherra Lagerborg, eikö olisi syytä koettaa opettaa kansalle tervanpolttoa juurista, että kasvavat puut säilyisivät. Asiasta hankittiin tietoja usealta taholta muun muassa Ruotsista Luleåsta ja Kristiinasta sekä pitkä selitys Ylitorniolta. Tiedustelujen johdosta ei kuitenkaan ryhdytty mihinkään toimiin, vaan asia jäi lepäämään.

Kotitarvepuu, saha- ja selluloosateollisuus

​Metsien hoidosta ja säästämisestä ei juuri ole tietoja 1800-luvulta. Oulun Wiikko-Sanomissa oli vuonna 1857 laskelma, kuinka paljon puuta meni Limingassa yksin aitojen tekoon:

”Täällä pitäwät maanwiljelijät niin paljon aitoja pelloilla ja niityillä, että karttuu noin 12 000 syltä joka manttaalin osalle. Aitaan menee ainakin 54 000 aijasta ja saman verran seipäitä..tähän haaskataan wuosittain wähintään 252 000 kaswawaa puuta..."
Toiset kotitarvepuun käyttökohteet olivat rakentaminen ja polttopuu. Talonrakennuspuuksi arvostettiin paras mahdollinen honka, joka oli 140-150 vuotiasta. Nuorempi puu kelpasi vain toisarvoisiin ulkorakennuksiin.
Sahateollisuus käynnistyi 1860-luvulla, Suomen ensimmäinen höyrysaha, Kestilän saha, rakennettiin Iijoen suuhun vuonna 1860. Näihin aikoihin sahateollisuus vapautui säännöstelystä ja tullirasituksista.

Mekaanisen puumassan valmistus aloitettiin 1870-luvulla ja seuraavalla vuosikymmenellä syntyi selluloosateollisuus. Kaikki tämä vaikutti myös koko maatilatalouden nousuun. Se toi maanviljelijälle rahaa, jolla saatettiin kohentaa tilan kuntoa.

​Metsänhoito

​Talousseuran ensimmäinen metsänhoitokonsulentti K.H. Heikel palkattiin vuonna 1903. Hän totesi, että ”kurjat ovat Talousseuran alueella metsäolot jos kohta olot muualla ovat melkeinpä vielä huonommat”.

Metsänhoitoharrastuksen herättämistä ja asiatietojen antamista varten pantiin toimeen vuodesta 1909 metsänhoitokursseja eri maamiesseurojen alueella. Kempeleeseen Pääskylän tilalle perustettiin taimitarha, johon kylvettiin monien puulajien siemeniä.

Kun tarhalle suunniteltiin uutta paikkaa vuonna 1920 oli lehdessä ilmoitus: ”Balsami, pihta, lehti ja tavallisen kuusen taimia myytävänä Talousseuralla. Hinta jaloilta puulajeilta 1:50 – 3:- mk ja tavalliset kuuset 30 – 50 penniä kappaleelta.”

Yksityismetsätalouden keskuselimenä toimineen Suomen Metsänhoitoyhdistys Tapion ja Talousseuran välinen vuorovaikutus oli vilkasta. Kun vuonna 1928 perustettiin metsänhoitolautakuntalaitos, se otti itselleen sekä valvonnan että neuvonnan ja Talousseuran virallinen tehtävä metsäasioiden hoidossa loppui.

​Hakokuivikkeista turvepehkuun

​Vuonna 1915 metsänhoitokonsulentti Seth Nordberg piti esitelmiä turvepehkuosuuskuntien perustamisesta, jotta kuusipuita ei turmeltaisi karjataloudessa vielä niin yleisesti käytettyjä hakokuivikeaineita otettaessa, vaan siirryttäisiin turvepehkuun.

Maanviljelysretkikunta

1900-luvun ensivuosista lähtien talousseura järjesti jäsenilleen opintoretkiä - pitempiä ja lyhyempiä, yleisiä ja erikoisaloihin kohdistuvia. Osanottajat saattoivat todeta, että kotiseudun maatalouden takapajuisuuden syynä ei ollut aina ilmanala ja maanlaatu, vaan viljelys- ja toimintatapa.

Retkikuntia johtivat Talousseuran konsulentit ja osanottajat valittiin paikallisseurojen ehdotuksesta tai halullisiksi ilmoittautuneista pyydettiin lausunto paikallisseuroilta. Ensivuosina toimeenpantiin vain yleisiä maatalousopintoretkiä miehille. 10.-21.6. 1903 maanviljelysretkikunnan johtajina olivat K.A. Söderman ja Filip Saalasti. Osanottajat olivat J. Pakonen ja A. Hannula Tyrnävältä, P. Pietilä, J. Pekkala ja J. Pehkonen Temmekseltä, J.E. Matheikki Siikajoelta, J. Kaitera ja M. Heiskari Limingasta, S. Tuohino Kempeleestä, J. Sarkkinen ja H. Laurila Kiimingistä, B. Isola Oulunsalosta, A. Lunki Revonlahdelta, K. Puolakka Iistä, A. Jussila ja K. Poropudas Pudasjärveltä, J. Holma Haukiputaalta, J. Ollakka Oulusta, J. Kärnä Muhokselta, K. Holck Oulujoelta ja K. Pirilä Utajärveltä.

”Ukot” lähtivät postijunalla etelään. Ensimmäinen tutustumiskohde olisi ollut Orisbergin kartano, mutta kävi kuten edellisenäkin vuonna, vieraita ei otettu vastaan. Onko syy sysissä vai sepissä, kyselivät he.
Retki jatkui sitten suunnitelman mukaisesti. Vierailukohteita oli pitkälti toistakymmentä erilaista taloa ja kartanoa Seinäjoella, Kangasalla, Lempäälässä, Toijalassa, Hämeenlinnassa ja Janakkalassa sekä Mustialan agronoomikoulu.
Turussa käytiin tuomiokirkossa, linnassa ja Kupittaan lähteellä ja sitten matkattiin Helsinkiin. Siellä käytiin professorien Grotenfelt ja Rindell laboratooriumeissa.
Täällä ”ukot kuuntelivat jännityksellä ja ihmettelivät sitten, mitä kaikkea sitä maanviljelyksen hyväksi tehdään, josta yksinkertaiset talonpojat eivät voineet uneksiakaan. Kuka voisi uskoakaan, että Helsingissäkin voi oppia maanviljelystä ja järkiperäistä sikojen hoitoa, he arvelivat palatessaan Sörnäisten kuritusvankilan maalla olevista professori Grotenfeltin koeviljelyksiltä ja suuresta sikatarhasta.” Paluumatkalla tutustuttiin Riihimäellä Ayrshire-yhdistyksen suurenmoiseen karjanäyttelyyn.

Karjatalousretkikunta

​ Vuonna järjestettiin ensikerran myös karjanhoitoretkikunta, jonka osanottajt olivat kaikki miehiä. Vuodesta 1909 osanottajat olivat joko yksinomaan tai pääasiallisesti naisia.

Karjatalousretkeilylle 21.-28.4. 1909 osallistuivat emännät Anna Liedes Iistä ja Margareeta Orava Utajärveltä sekä neidit Sanni Parkkinen ja Kristina Kangastalo Oulujoelta, Sanni Holma ja Anna Ohukainen Kempeleestä, Tilta Lapinoja Alavieskasta, Anna Pekuri Oulaisista ja Impi Anttila Piippolasta. Retkeilyä johti karjatalouskonsulentti A. Peltovuoma.

Seinäjoella tutustuttiin osuusmeijeriin, Hakalan tanskalaismallisesti sisustettuun navettaan ja osallistuttiin Etelä-Pohjanmaan maanviljelysseuran luentokokoukseen. Ilmajoella kohteina oli muun muassa neljä karjataloa , kunnan- ja nuorisotalo, keskusmeijeri ja radiaattori osuusmeijeri, Raittiusseuran toimitalo ja Etelä-Pohjanmaan kansanopisto. Täältä matka jatkui Orismalaan, Tampereelle, Äetsään ja Tyrväälle, mistä käännyttiin kotimatkalle.

​Maatalousnaisten retkeily

​Kaksi ensimmäistä naisretkikuntaa Talousseuran alueelta retkeilivät Etelä-Suomessa heinäkuulla vuonna 1917 johtajinaan opettajat Maiju Pöyhönen ja Katri Tuori, osanottajia oli 27.
Seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä tehtiin vuosittain lukuisia retkiä sekä omalle toimialueelle että naapuriseurojen alueelle ja Etelä-Suomeen asti.

​Pienviljelijäin opintoretki

​Aivan uusi vaihe opintoretkeilyjen kehityksessä ja niiden vaikutuksessa pienviljelijäin ammattivalistuksen edistämiseen alkoi vuodesta 1921, kun valtion menoarvioon otettiin määräraha opintoretkeilyjä varten. Tällä määrärahalla oli avustettava retkille itsenäistyviä torppareita ja asutustilallisia sekä pienviljelijöitä, joiden peltoala oli 2-15 hehtaaria.

Retkeilytoiminnan tuloksellisuutta lisäsi se, että maanviljelys- ja talousseurat valmistivat luettelon retkeilytiloista, joissa koko maatalous tai ainakin jokin sen haara oli niin edistynyt, että siinä oli kävijöille vaariinotettavaa.

​Opintoretkeilyt

​Vuonna 1931 Talousseuralla oli samanaikaisesti neljä opintoretkeilyä. Valtionavulla järjestettiin kaksi retkeilyä miehille, toinen Keski-Suomeen ja toinen Oulun ympäristöön. Rajaseudun tarkkailutilojen isännät retkeilivät Oulussa ja Tyrnävällä ja kiertävän maamieskoulun oppilaat Tyrnävällä, Haapavedellä ja Nivalassa.
Kaikki neljä retkikuntaa ja lisäksi retkeilijöitä lähiseutujen maamiesseuroista kokoontuivat yht’aikaisesti Pohjois-Pohjanmaan koeasemalle 2.7.1931. Täällä maaherra Pehkonen puhui retkeilyn merkityksestä ja koeaseman johtaja Anttinen selvitteli koetoiminnan tehtäviä ja käynnissä olevia kokeita.

Kahtena joukkueena tutustuttiin kokeisiin, viljelyksiin ja rakennuksiin. Laitumella selvittelivät laitumen perustamista ja hoitoa Talousseuran agronomit Määttä ja Saarni. Rakennusmestari Kulmala selosti mm. erilaisia karjarakennusten seinärakenteita ja koeaseman navetassa esiintyviä rakennusteknillisiä seikkoja.
Metsänhoidonneuvoja Torkkolan johdolla retkeiltiin tilan metsässä, jossa tutustuttiin erilaisiin metsänuudistustapoihin.

Maatalouskerhotoiminta alkoi vuonna 1929 Talousseuran kupeessa, vaikka työtä johtamaan valittu konsulentti Antti Hirvisalo sai palkkansa osaksi maatalouskerholiitolta ja osaksi Mannerheimin Lastensuojeluliitolta.
Heti alkuun perustettiin 16 kerhoa, joissa oli 920 jäsentä. Kerhotyön muotoja olivat kasvinviljely (viljelmä oli puolen aarin kokoinen) ja kotieläinten hoito (vasikoita, porsaita, lampaita, kanoja). Lisäksi pidettiin kotitalous-, kodinhoito- ja käsityökursseja sekä pojille metsäkerhotoimintaa. Kerholaiset pitivät yrityksistään kirjanpitoa ja seurasivat taloudellisen tuloksen kehittymistä. Lisäksi oli kerhokokouksia, kilpailuja ja leirejä.

Vuonna 1939 kerhoja oli 274 ja kerholaisia yhteensä 3 949, vuonna 1976 kerhoissa oli osallistuvia nuoria 5 898. Myöhemmin maatalouskerhot muuttuivat 4H-kerhoiksi, jotka muodostivat Oulun 4H-piirin. Nimitys tuli alkujaan neljästä englanninkielisestä sanasta: hands, head, heart, healdh, jotka suomennettiin sanoiksi harjaannus, harkinta, hyvyys ja hyvinvointi.
Oulun 4H-piirin toiminta irtautui Oulun Maatalouskeskuksesta vuonna 1980.

Maataloudellinen rajaseututoiminta alkoi virallisesti 1.3.1923. Toiminta pantiin kulkemaan maanviljelys- ja talousseurojen kautta ja siihen myönnettiin erillinen määräraha. Oulun läänin Talousseuran alueen rajaseutupitäjät olivat Kuusamo, Posio ja Taivalkoski.

Väkilannoitteiden käytön helpottamiseksi näissä pitäjissä Talousseura sai vuonna 1925 15 000 markan erillismäärärahan, jonka avulla voitiin antaa 50 %:n alennus maarahdista Oulun tai Rovaniemen asemilta. Pahimpia epäkohtia oli teiden puute. Kuusamostakin oli ennen rajan sulkeutumista ollut paremmat liikenneyhteydet Venäjälle kuin Suomeen.

”Haettiin Venäjältä jauhoja, saatto olla kymmenen poroa, vetivät yhen maton (noin 100 kiloa) aina poro, mentiin Kierinkijärvelle ja siitä meren rantaan. Jäkäläpaikka kun sattu, porot söivät, apetta ei ollu mukana”, muisteli Fredrik Peltoniemi.
Vuonna 1935 asetettiin rajaseutualueiden neuvottelukunta, joka ministeriön kutsusta kokoontui keskustelemaan toimintaa koskevista asioista. Sillä oli neuvoa antava luonne ja ministeriö teki päätökset. Etenkin sotien jälkeisinä vuosina neuvottelukunnalla oli merkittävä rooli rajaseutukuntien jälleenrakentamisessa ja kehittämisessä.

Vuonna 1937 rajaseutuvaroin oli palkattuna neljä rajaseutuneuvojaa, kolme karjatalousneuvojaa ja viisi kasvitarha- ja kotitalousneuvojaa. Vuonna 1947 rajaseutukonsulentti oli Niilo Ryhtä, maatalousneuvojia oli seitsemän, karjatalousneuvojia kolme ja kotitalousneuvojia kuusi.
Tehokkaimpia keinoja nostaa viljelmien tasoa oli viljelysuunnitelmien laatiminen. Kokotaloussuunnitelmia laadittiin enimmäkseen havaintotiloille. Niitä valittaessa oli tarpeellista saada yhteistoimintaan halukas isäntäväki, jolla oli kykyä ja tahtoa toteuttaa laaditut suunnitelmat.

”Minä oon Talousseuraan niin kauan tuvannu kuin oon maataloustyöhön pystyny ja neuvojat ne on siihen ohjanneet. Hommasivat tilan havaintotilaksi, oli monta kymmentä koekenttää, oli kaikkia kasvilajeja kuivalla maalla ja suolla. Sai seurata, mikä oli paras lannote ettei turhia sotkenu”, Erkki Pätsi muisteli Kalle Määtälle 1970-luvulla, jolloin rajaseututoimintaan tulleen erillisen määrärahan myöntäminen lakkasi.

​

Rajaseutu sodan jaloissa

Marraskuun 30. päivänä 1939 syttynyt talvisota pysähdytti neuvontatyönkin lähes täysin, sillä Talousseuran 41 miespuolisesta toimihenkilöstä 31 otti osaa sotaan ja miltei kaikki kotitalousneuvojat olivat lottatehtävissä.

Kun kävi käsky, että koko Kuusamo oli kiireesti evakuoitava, nimismies määrättiin työnjohtajaksi ja hänen apulaisekseen rajaseutukonsulentti ja muut paikkakunnalla vielä olleet neuvojat. Nimismies pyysi 12 rekka-autoa, joilla vilja vietiin talteen. Kuorma-autot kuljettivat myös ihmiset turvaan. Kukin sai ottaa mukaansa vain 20 kilon tavaranyytin. Etäisimmissä rajakylissä kuten Paana- ja Tavajärvellä karja ammuttiin navetoihin ja rakennukset sytytettiin palamaan.
Armeija tarvitsi hevoset, mutta lehmät lähtivät satojen kilometrien korpivaellukselle hoitajiensa saattamina. Osa evakkolehmistä paleltui kuoliaaksi, heikoimmat nääntyivät tien poskeen, mutta satoja lopen väsyneitä ja nälkiintyneitä lehmiä samosi niille osoitettuihin pitäjiin.

Karjatalousneuvojat avustivat viranomaisia eläinten evakuoinnissa, valvoivat siirtokarjan hoitoa siirtopaikkakunnilla, avustivat karjan takaisin siirrossa sekä osallistuivat tuhoutuneiden eläinten tilalle hankittujen eläinten sijoittamiseen, vastaanottoon ja jakoon. Eläinten sairashoidossa heillä oli runsaasti tehtävää niiden kotiuduttua siirtomatkalta.

Kuljetusvaikeuksien vuoksi jouduttiin teurastamaan käytännöllisesti katsoen koko Kuusamo-Taivalkoski-seudun sikakanta ja huomattava määrä lampaistakin, joista kuitenkin ennen sitä valittiin tuotanto-ominaisuuksiltaan parhaimmat pois siirrettäviksi.

​Taivasalla

​Evakkomatkalta palaavien näkymät eivät olleet riemukkaat. Kotiseutu kaikessa surkeudessaan oli kumminkin parempi kuin vieraat pihat. Vuoden 1940 lopulla rajaseutukonsulentti raportoi Kuusamosta:
”Jälleenrakennus on tyydyttävästi mennyt eteenpäin, sillä kaikille perheille, joille on myönnetty rakennuslupa, näytti järjestyvän talveksi tilapäisasunto. Teerirannalla valmistuivat marraskuun alussa viimeiset asuntosaunat. Kurvisenvaaralaiset olivat omin lupinsa rakentaneet vaaran kohdalle tien varteen asuntosaunat ja tilapäisnavetat, mutta koska sotilasviranomaiset eivät olleet kieltäneet, rakennustöitä valvovat Talousseuran toimihenkilöt antoivat niiden olla...”

​Tilapäisasunnot

Talvisodan jälkeen valtioneuvosto asetti 7.5.1940 komitean tekemään suunnitelmaa hävitettyjen alueiden jälleenrakentamiseksi, ja pika-asutuslaki vahvistettiin 28.6.1940. Jälleenrakennuksessa korostettiin sosiaalista merkitystä ja se oli verrattavissa pika-asutukseen itärajan rakentamisessa.

Oulun läänin Talousseurassa toiminta aloitettiin 15.8.1940, jolloin perustettiin siirtoväen pika-asutustoimikunta. Suurimmalla osalla väestöstä ei ollut rahaa itse rakentaa, mutta miltei jokainen halusi mieluummin elää omalla tutulla konnulla kuin vieraan suojissa.

Valtio oli myöntänyt määrärahan jälleenrakennustyöhön, jonka ylin johto oli MKL:lla. Alueellisesti toiminnan hoitivat maanviljelys- ja Talousseurat.

​Kun miehet olivat rintamalla, oli naisten hoidettava kaikki talon työt. Naisväkeä lannanajopuuhassa 6.6.1942 Kuusamon Alakitkankylässä Tiermaksen talossa.

​

Eduskunnan myöntämien varojen ohella kotieläinten hankintaa tukivat muun muassa Vapaan Huollon, Punaisen Ristin ja Rajaseutuyhdistyksen lahjoitukset. Talousseuran toimihenkilöt hankkivat eläimet, järjestivät niiden kuljetuksen ja sijoittamisen perheille. Karjankuljetusta hidasti vähäinen käyttöön saatu automäärä ja niiden polttoainepula.

Talousseuran vuosikirjojen mukaan vuosina 1940-43 vietiin Kuusamoon 1 103 lehmää, 67 siitossonnia, 19 emakkoa, 3 karjua, 950 uuhta ja uuhikaritsaa sekä 75 pässiä. Yhdistys- ja osuuskuntatoiminta viritettiin myös käyntiin ja muun muassa sodan vuoksi toimintansa lopettaneet sonniosuuskunnat perustettiin uudelleen.

​Kuusamon Pukarinkylän Sonniosuuskunnan perustamistilaisuudessa 11.6.1943 osuuskunnan jäsenet kirjoittivat nimensä pöytäkirjaan. Kun isännältä puuttui kirjoitustaito, ”oli jäänyt lasit kotiin”, karjatalousneuvoja auttoi, mutta isäntä piti kuitenkin kynänvarresta kiinni.

​Pukarin Sonniosuuskunnan sonnia tuodaan Talousseuran karjatalousneuvojan tarkastettavaksi 11.6.1943

Jatkosodan jälkeen Maatalousministeriö asetti 11.10.1944 toimikunnan Kalle Määtän johdolla tutkimaan sodan aiheuttamia menetyksiä ja jälleenrakennussuunnitelmaa laatimaan.

Maaseudun jälleenrakentaminen uskottiin taas MKL:lle ja maanviljelys- ja talousseuroille. MKL:ssa oli asutusvaliokunta, joka johti sekä Pohjois-Suomen jälleenrakennusta että siirtoväen asuttamista, Talousseurassa oli asutustoimikunta ja kunnissa jälleenrakennuslautakunnat.

Toimintaa ohjasivat eri kohteissa asutustoimikunnan palkkaamat rakennusmestarit. Lisäksi jokaisessa kunnassa oli asutusneuvoja, joka toimi samalla jälleenrakennuslautakunnan sihteerinä.
Talvisodan jälkeen rakennuttajana oli ollut Talousseura, jatkosodan tuhojen korjaamisesta vastasi kukin rakentaja itse. Häntä tuettiin jälleenrakennusviranomaisten ja valtion taholta. Hän sai ilmaisen ammatillisen ohjauksen, häntä avustettiin tarvikkeiden hankinnassa ja annettiin jälleenrakennuslainaa, kaikkein heikoimmille myös avustusta. Kun rakentaminen tapahtui jokaisen omalla vastuulla, saatiin omatoimisuus ja yritteliäisyys täysimääräisesti hyödynnetyksi.

Rakennustöitä hidastuttivat naulojen, ikkunalasin, tulisijojen, kalkin, tiilien, valutavaran ja muun rakentamiseen tarvittavan tavaran puute. Jälleenrakennusohjelma sisälsi asuinrakennuksen, navetan ja saunan, mutta useimmille tiloille rakennettiin myös aitat sekä halko- ja työkalusuojat.

Kiihkeintä työaikaa olivat vuodet 1945-47, Talousseuran asutus- ja jälleenrakennustoiminnan henkilömäärä oli suurimmillaan vuonna 1947:

- 5 agronomia, arkkitehti, metsänhoitaja, varatuomari, maatalousteknikko ja metsäteknikko ja 31 asutusneuvojaa
- 8 suunnittelu-, toimisto- ja vastaavaa rakennusmestaria, 31 kenttärakennusmestaria ja 11 rakennustyönjohtajaa
- kuljetuspäällikkö, toimistopäällikkö, arkistonhoitaja, kirjanpitäjä, 32 toimistoapulaista, 2 piirtäjää, valokopion ottaja, puhelinkeskuksen hoitaja, lähetti, siivooja, 3 varastonhoitajaa, autokorjaamon työnjohtaja, kuljetuspäällikön apulainen, 35 autonkuljettajaa, apumiestä ja autonasentajaa, yhteensä 173 henkilöä.

Heidän oli laadittava rakennuspiirustukset, hankittava tarveaineet, palkattava rakentajat ja valvottava työt. Toimintaa haittasi suuresti muun muassa bensiinin puute. Esimerkiksi kesällä 1940 Talousseura sai ostoluvan 1 200 litralle bensiiniä tavaroiden kuljetusta varten Kuusamoon, ja erikseen saatiin 4 500 litraa eläinten tuontia varten.

Parikymmentä autoa oli koko ajan liikkeellä. Renkaat vain olivat niin sileiksi ajettuja ja kehnoja, että poksahtelivat raskaiden kuormien painosta montakin kertaa rikki Oulun ja Kuusamon välillä.
Myöhemmin saatiin UNRRA:n autoja kanadalaisesta ylijäämävarastosta, ne olivat maastonvärisiä ja uusia, katolla oli ampumareikä konekivääriä varten. Vanhojen autojen sivuun oli keltaisen kyltin keskelle kirjoitettu: Maatalousministeriö, Asutusasiainosasto.

”Kävipäs hyvin, kun sukulaispoika on päässy nuin korkialle, ministeriöön”, ilahtui haukiputaalainen emäntä, joka olisi tarvinnut neuvoja maanostoasioissa ja jonka sukulaispoika oli Talousseuran autonkuljettajana.

​Asutus- ja jälleenrakennustoiminnan johtaja Oulun läänin Talousseuran alueella vuosina 1944-65 oli agronomi Ahti Latomaa - Talousseuran / Maatalouskeskuksen johtaja 1939-76.

​Yksi asutus- ja jälleenrakennustoiminnan rahastonhoitajista oli vuosina 1942-48 Hanna Karjalainen - Talousseuran / Maatalouskeskuksen toimistosihteeri 1948-81.

​Asutustoimikunnan piiriarkkitehti Jouko Arola työpöytänsä ääressä.

​

Talousseuralla oli Oulussa olevan asutustoimikunnan lisäksi alueelliset jälleenrakennuslautakunnat Kuusamossa, Posiolla ja Taivalkoskella. Suurin näistä oli Kuusamon toimipiste, missä oli asutusneuvoja, vastaava rakennusmestari, 7 kenttärakennusmestaria, 7 työnjohtajaa, autonkuljettaja ja 3 toimistoapulaista.

​Kuusamon jälleenrakennustoimistotalo vuonna 1945. Talossa oli kaikkiaan 12 huonetta; varsinainen rakennustoimisto, rakennusmestarien ja toimistoapulaisten asuinhuoneet, rajaseutukonsulentin toimisto, työvoimatoimisto sekä alueneuvojan, karjatalousneuvojan ja kotitalousneuvojan asunnot.

Talon isäntä ja emäntä tutkimassa uuden rakennettavan talon piirustuksia paikallisen piirirakennusmestarin opastuksella.

​Talousseuran toiminnanjohtaja maisteri Määttä, rajaseutukonsulentti Ryhtä ja Kuusamon osuuskaupan johtaja lähdössä Alakitkalle jälleenrakennustöitä tarkastamaan.