Haapajärven Lohijoen kunnostaminen

Tämä tarina kertoo Haapajärven Lohijoesta, mutta sen aiheen voisi sijoittaa mille tahansa virta-alueelle laajalla Pohjanmaalla. Niin huolellisen samankaltaisesti ihminen on virtoja, jokia, puroja ja ojiakin seudullamme käsitellyt. Osin ymmärrettävistä syystä, pääosin siksi, koska on ”täytynyt”.

Lohijoki on noin 22 kilometriä pitkä, vedenlaadultaan hyvässä kunnossa (kiitos lukuisten lähteiden) oleva Pitkänkankaan harjualueen vierustoja seuraileva Kalajoen latvapuro Haapajärven ja Pyhäjärven kaupunkien rajamailla.

Kalajoen pääuomassa vuosikymmenten saatossa toteutettujen patoamisten ja laajojen uomamuokkausten myötä menetettiin jokeen leimautuneiden vaeltavien kalojen synnyin- ja elinalueet ja mm. taimenen vaellusyhteys mereltä Lohijoelle katkesi. Samoissa temmellyksissä menetettiin meritaimenen lisäksi Kalajokeen noussut lohi. Lohijoen taimen säästyi ja sen kalastustakin harrastettiin, enemmän tai vähemmän salassa, aina kuluvan vuosituhannen alkuvuosiin saakka.

Lohijoen muuttaminen alkoi satakunta vuotta sitten, kun sen uomaa muokattiin puun uiton tarpeisiin. Uitto loppui jo ennen sotia ja jäljelle jäivät hiljalleen paikoilleen rapautuneet puiset uittorännit ja -suisteet, joita lähiseudun penskat pitivät pitkään huvittelupaikkoinaan. Taimenta joesta saatiin, siitä kavalsivat näreisiin nojailevat onkivavat. Sotien jälkeisten peruskuivatusten rankat ruoppaukset ja uomaoikaisut heikensivät Lohijoen tilaa ja ilmettä. Valuma-alueen metsämaiden ja soiden ojitukset nopeuttivat veden kulkua ja suuret virtaamavaihtelut kiihdyttivät kaivamattomienkin uomaosuuksien muuttumista. Muokkausten jäljet näkyvät edelleen jokimaisemassa luonnottoman suorina ja tasaleveän ilmeettöminä jokipätkinä sekä jokivarsien rantapenkkojen sortumina. Ja uomassa alati kulkeutuvana hiekkana. Joillakin alueilla Lohijoki säilytti omaleimaista ja viehkoa ilmettään jopa niin, että osista jokivartta muodostettiin suojelualueita.

Lohijoen uomaan ja valuma-alueelle kohdistuneiden rankkojen ihmistoimien sekä vastuuttoman kalastuksen vuoksi oltiin menettämässä joessa sinnittelevä taimenkanta kokonaan. Heikoimmillaan kannan tila oli 1990-luvun alkupuolella. Jo tuolloin joukko kansalaisia oli syvästi huolissaan Lohijoen ja sen tammukan tulevaisuudesta. Huoli vain lisääntyi, kun hoksattiin Lohijoen taimenen poikkeavan geeniperimältään muista Perämeren taimenista. Sitä ei oltu muualta tuoduin istutuksin sotkettu ja sen tulkittiin olevan jäänne Kalajoen muinaisesta taimenkannasta. Tuolloisten ja etenkin myöhempien kalastoselvitysten tulokset vihjailivat, että ruopattujen alueiden kuntoutumisen ja salakalastuksen vähenemisen myötä taimenkanta oli alkanut hyvin, hyvin hitaasti kohentua. Havainnot saivat parikymmentä vuotta sitten joukon ihmisiä tuumaamaan, että jotain topakampaakin voitaisiin joen ja sen taimenen eteen tehdä.

Kunnostusten suunnittelusta sen toteutukseen

Ensitoimina inventoitiin ja katsasteltiin joen kalataloudellinen tola. Vuosituhannen alkuvuosina tehdyssä tarkastelussa havaittiin, että joella on jäljellä niin vähän kelvollisia taimenen lisääntymis- ja pienpoikasalueita, etteivät ne riitä ylläpitämään horjuvaa taimenkantaa. Inventoinnissa puuhaillut kaksikko (Arto Hautala ja Eero Hakala) laati siihen ja myöhemmin maastossa havaittuun pohjautuvan Lohijoen kunnostussuunnitelman. Vuonna 2008 valmistuneen suunnitelman lähtöajatuksena oli Lohijoen taimenille käypäisten kutu- ja pienpoikasalueiden lisääminen. Suunnitelman toimeksiantajien (Pohjois-Pohjanmaan kala- ja ympäristö ELY:t) ajatuksena oli se, että suunniteltavien muutosten tulisi olla niin vähäisiä, ettei raskaaseen vesilain edellyttämään lupaprosessiin olisi tarvetta. Kunnostuskohteiksi valikoitui 14 kriteerit täyttävää aluetta.

Suunnitelman toteutus alkoi konkretisoitua vuonna 2016, jolloin Lohijoen laajimpia vesi- ja maa-alueita hallitseva Metsähallitus lupautui hankehakijaksi ja Haapajärven osakaskunta ja kaupunki hankkeen myötäkumppaneiksi. Kunnostusten toteuttaminen varmistui loppuvuonna 2019, jolloin hankkeelle saatiin valtion avustus vesien- ja ympäristönhoidon edistämisen ja vesiensuojelun tehostamisohjelmasta.

Hanke laitettiin jalalle keväällä 2020, jolloin Metsähallituksen Luonnonsuojelupalvelut kilpailutti hankkeen työnjohdon ja konetyöt sekä nimitti Sari Kaartisen hankepäälliköksi. Hankkeen työnjohdosta vastaamaan pestattiin Keski-Pohjanmaan kalatalouskeskus ja konetöiden tekijäksi valittiin paikallinen konetyöurakoitsija Mika Nybacka.

Huomioita kunnostuksen kulusta

Kunnostuspuuhat aloitettiin toukokuussa 2020, jolloin tarkasteltiin miten kulku kunnostuskohteille ja materiaalin kuljetus niille onnistuisivat sekä laadittiin vesien- ja maanomistajien kanssa sopimukset noiden alueiden käytöstä. Kävipä Metsähallituksen maisema-arkkitehtikin arvioimassa kunnostettaviksi aiottujen kohteiden kulttuurihistoriallisia arvoja ja laati havainnoistaan kelpo raportin. Valmistelevien töiden lopuksi Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskus esitti näkemyksensä siitä, millaisin reunaehdoin päivitettyjä suunnitelmia oli lupa toteuttaa.

Elokuussa päästiin vihdoin toimiinkin, kun kaivinkone ajaa kolkuteltiin Hakolamminkosken niska-alueille. Kun havaittiin, ettei rankasti peratun, tasasyvyisen ja jyrkkäpartaisen jokiuoman palauttaminen alkuperäiseen kuosiinsa ollut ELY:n reunaehtoja ylittämättä mahdollista, pyrittiin monimuotoistamaan jokiympäristöä kevyemmin keinoin eli vettä nostamatta ja rantoja kaivelematta. Käytännössä se tapahtui istuttaen uomasta tai sen partailta löytyneitä isoja kiviä joen pohjille sekä uomassa ollutta liekopuustoa sopivasti asetellen. Siinä sivussa koetettiin seuloa mudan, hiekan ja murikoitten sekaan hautautunutta sopivaisenkokoista soraa taimenten kutualueiksi. Vähälukuisiksi ja pienialaisiksi nuo sorapaikat jäivät, niin huolellisesti joki oli aikanaan tältä osin perattu ja tulvat hoitaneet jälkihuuhtelun.

Surullisen hupaisaa on, että soraharjun vierustoja seurailevan joen pohjille piti perustaman soraikoita kauempaa, aina Ullavasta saakka, paikalle tuodulla soralla. Samaan koskijatkumoon kuuluvan Pitkäkosken niskalla avarrettiin kuivillaan ollutta ja uittoaikoina soukennettua sivu-uomaa pienpoikasalueeksi ja leviteltiin uoman suulle soraa taimenten toivottuja lemmenpuuhia varten. Sitä touhutessa ihmetystä herätti se, millaista olikaan ollut esi-isäimme temmelys tuolloin, rapiat sata vuotta sitten, kun olivat uittopuuhissaan ja sen aikuisin vehkein siirrelleet kuutioluokan ja sitäkin suurempia kiviä sivu-uoman tukkeeksi. Kunnostustyössä ei tahtonut 18 tonnin kaivurin onka niiden vierittelyyn piisata.

Alajuoksun alimman, Harakkaperän nimeä kantavan koskialueen konetyörupeamassa vellottiin uomasta sivuun siirrettyjä kiviä takaisin jokeen ja väliin poistettiin liian tukkoisilta alueilta murikoita penkalle. Semmoista se on, ero uittoinsinöörin ja kalatalousasiantuntijan katsannossa. Uittoa varten pykätyt ja uomassa mahdollisesti kymmeniä vuosia lilluneet puiset uittosuisteet jätettiin aloilleen ja rantarungoista värkättiin ohjuripuita kivivälit täyttävän hiekan ohjaamiseksi rantamataliin. Uoman kaikenpuolista elinvoimaa lisäävää liekopuustoa ei isommin poistettu jokiuomasta, pikemminkin toisin päin. Kapeaan uomaan lisäiltiin sopivin paikoin soraa ja paikoin seulottiin uomassa olleesta kivimateriaalista luomusoraikoita ja pienen kalan olomatalikoita. Joessa yritettiin hääriä kaivurilla rantapuita tärvelemättä. Karkeakivisempiä jaksoja puuhattiin isommille taimenille passaavammiksi elinalueiksi.

Tuossa vaiheessa todettiin, ettei kaivinkoneella rytyyttely suojelluilla ja sievempänä säilyneillä jokialueilla tullut kysymykseen. Siellä päätettiin korjailla uoman muutettuja muotoja lihasvoimin. Työnjohtoa puuhaan ryhtyminen hieman arvelutti, elettiinhän oudon tautisia aikoja. Vaan olipa asiaan syttynyt Järvenpään Jarmo saanut houkuteltua Pitkänkankaan ulkoilualueen kodalle toistakymmentä ylen innostunutta paikallista talkoolaista. Kodalta jokivarteen laskeutunut talkooporukka jakautui kahteen ryhmään, joista toinen sakki tonki hienon hiekan tasaisen kivikovaksi muuraamaa pohjasoraa talikoilla, lapioilla ja kangilla irtonaisemmaksi. Samalla joukko sijoitteli rannanvierustoilta esiin kaivettuja kivenmurikoita ja pöllinkappaleita sinne tänne monimuotoistamaan virtausoloja sekä luomaan soralaikkujen väliin syvyysvaihtelua. Toinen ryhmä keskittyi rakentelemaan rannoille ja uomaan sortuneista liekopuista pohjaan ankkuroituja ohjuripuita suuntaamaan pohjaa täyttävää hiekkaa rantapenkereiden tuntumaan. Samoin puin yritettiin luoda kiihtyvän virran alueita, joille hiekka ei läjittyisi kutusoraa peittämään. Pieteetillä kumpainenkin sakki hommaan ryhtyi ja urakan päätteeksi kyseli, milloin tämmöistä hyötyliikuntaa taas harrastetaan. Jäi hyvä mieli, kaikille. Toinen talkoosavotta kohdistui samoin kujein ylempänä jokivarressa olevalle ja joen merkittävimmäksi havaitulle taimenen lisääntymis- ja poikasalueelle. Pätevää jälkeä, ihmisen mielestä, syntyi sielläkin parin sadan metrin verran. Jälleen onnistunut savotta muhevine eväineen ja nuotiojuttuineen.

Jälkihuomiointia

Semmoista panimme merkille, että lähes kaikki rantojen omistajat antoivat luvan temmeltää tonteillaan. Varmastikin aiheesta semmoisesta, että ennakolta selitettiin varsin tarkkaan mitä ollaan tekemässä ja miksi. Pikemminkin sellainen oli kylillä tuuminki, että olihan jo aika puuhata jotain joen puolestakin. Vesien omistajien palstat ovat Lohijoella sikin sokin ja toistensa lomassa. Siitäkään ei koitunut ongelmia. Koneyrittäjä ymmärsi puuhan luonteen ja omistautui savottaansa ja jälki oli moitteetonta, vaikka kone oli pienelle joelle raskaahko. Talkooväen innostus tarttui työnjohtoonkin. Metsähallitus hoiteli oman roolinsa mallikkaasti ja heidän purokunnostusasiantuntijansa Pirkko-Liisa Luhta ja Eero Moilanen antoivat arvokkaita ja kokemuksellisia näkemyksiä kunnostusten toteuttamiseksi. Valmiiksi savottaa ei saatu, tokkopa milloinkaan, mutta pikku korjailuja tehdään vielä tulevan suven aikana. Tähän asti onnistunut ponnistus ja toivoa sopii, että luonto kiittää ja taimenkin tykkää.

On tuo somaa seutua ihmisenkin silmälle ja mielelle. Käykää vilkaisemassa.