Lue säilörehunäytettä rivien välistä

Säilörehunäytteitä on lähetelty koko pitkä talvi ja tuloksia käytetty hyväksi ruokinnan suunnittelussa. Niin pitääkin tehdä mutta koko näytteen antamaa tietoa ei ole hyödynnetty jos sitä ei viedä viljelyn suunnitteluun. Rehunäytteistä voi tehdä johtopäätöksiä lannoitusajankohdan oikeellisuudesta, lannoituksen riittävyydestä, kasvilajien sopivuudesta ja vaikkapa kalkitustarpeesta. Johtopäätökset eivät tosin ole suunnattoman luotettavia; näistä näytteistä näkee suunnan mutta maalaisjärkeä ei näilläkään käy korvata.

Aluksi kaivetaan kahden tai kolmen vuoden ajalta säilörehunäytteet esille ja katsotaan mitä niistä opitaan. Niistä näkee ainakin D-arvon, raakavalkuaisen, kuidun ja kaliumin sekä fosforin. Näkyy niissä myös mangaani ja magnesium jos tuli tutkittua. Näitä pitää tutkia kahden tai kolmen vuoden keskiarvona sillä yhden vuoden tulokset voivat olla sattumanvaraisia. Niistä pitää etsiä yleissuuntaa ja päätellä sen perusteella onko toimintatavoissa korjaamista.

D-arvo on luonteva tarkastella ensin. Tavoitteena on 680 – 710 mutta tämähän riippuu kokonaan tilan tarpeista. Emotila joka tarvitsee sulavaa laidunta kesällä ja talveksi vain emojen ylläpitorehuja on vaikeuksissa jos talvirehun D-arvo on 670. Vaikeuksissa on myös 10000 kg keskituotokseen tähtäävä lypsykarjatila joka haluaa säästää väkirehukuluissa. Toiselle D-arvoksi riittäisi 650 kun taas toinen haluaa yli 700 D-arvoa.

D-arvo kertoo rehun vanhenemisesta. 670 tai sitä matalampi luku kielii myös myöhäisestä rehunteosta. Vuosittain toistuva, matala D-arvo vaatii pohdintaa: onko rehuala niin vähäinen että rehu ei riitä jos se tehdään ajoissa vai onko satotaso kovin alhainen? Voi myös olla että kasvivalinnat ovat väärät tai pellot niin lämpimät että rehuteossa myöhästytään. Onko muita töitä jotka ruuhkautuessaan siirtävät rehuntekoa? Voiko asioille tehdä jotain?

Matalaa D-arvoa voi peilata myös rehun raakavalkuaiseen. Matala raakavalkuainen (alle 140) kielii joko vähäisestä lannoituksesta tai täyden satokapasiteetin saavuttamisesta. Korkea valkuainen on rehussa joka on korjattu kesken kasvunsa. Nyrkkisääntöihin voidaan turvautua kun ymmärretään että ne ovat vain suurinpiirteisiä tulkintoja. Niiden perusteella korkea D-arvo ja korkea raakavalkuainen kuvaavat liian hätäisesti korjattua rehua, matala D-arvo ja korkea raakavalkuainen liian myöhään lannoitettua ja kasvupäiviä hukannutta, matala raakavalkuainen ja matala D-arvo vähällä tai olemattomalla lannoituksella kasvatettua ja myöhässä korjattua rehua ja korkea D-arvo ja matala raakavalkuainen liian vähän lannoitettua mutta oikeaan aikaan korjattua rehua tai sitten täyden kasvuasteensa saavuttanutta rehua jota tuli paljon.

Kalium- ja fosforiluvut kuvaavat lannoituksen tehoa. Vaihteleva kalium kertoo oikeastaan vain että kesät ovat erilaisia mutta jos luku on aina korkea (yli 30) tai matala (alle 25) kannattaa lannoitusta tarkastaa. Lehmä ei kaliumia tarvitse, heinä sen sijaan tarvitsee. Matala kalium vaatii siis korjaamista jos sato ei riitä. Lehmän hyvinvoinnille matala kalium saattaa olla jopa hyväksi.

Kaliumilla ja fosforilla on satomäärän lisäksi aika paljon vaikutusta nurmen talvehtimiseen. Vilkaisepa säilörehunäytettä jos talvituhoja alkaa olla.

Fosforiluvun pitäisi olla keskiarvoissa, 2 – 3,5. Alarajan alitus tietää pellonkin köyhtymistä ja sille on jo tehtävä jotain. Ylärajaakaan ei kannata rikkoa. Muista että tässäkin vaikuttaa sää. Kylmästä maasta ei fosforia irtoa joten yhden vuoden näytteistä ei kannata liikoja päätellä.

Kalsiumia on tavallisesti tarpeeksi ja kalkilla sitä saa lisää. Kovin suuri kalsium on usein viite korkeasta apilapitoisuudesta mutta matala kalsium (alle 2) on tässäkin hälytysmerkki.

Muut kivennäiset ja hivenet eivät ole automaattisesti tutkittuja mutta säilörehunäytteestä niistäkin saisi tietoa. Raja-arvot ovat magnesiumilla 0,5-2,5, kuparilla 3-10, sinkillä 10-50, mangaanilla 30-150 ja raudalla 70-600. Nämä luvut ovat lypsylehmien suosituksia, jos satut ruokkimaan lampaita pitää ainakin kuparisuositusta miettiä kahdesti.

Magnesiumin lähteenä toimii dolomiittikalkki ja karjanlanta, magnesiumin puutos vaikuttaa lehmien halvaantumisherkkyyteen ja magnesiumin liika määrä rehun maittavuuteen. Apila ja mailanen tarvitsevat magnesiumia kasvuunsakin paljon.

Matala kupari on ennen muuta suopeltojen ongelma, sinkin puutos taas muillakin maalajeilla esiintyvä. Yleensä sinkki ja kupari ovat toistensa vastapareja niin että toisen ylimäärä heikentää toisen ravinteen imeytymistä. Sen vuoksi peltoon pitäisi lisätä molempia samaan aikaan, toisen yksipuolinen lisääminen voi johtaa ongelmiin. Kummallakin ravinteella on vaikutusta eläinten hedelmällisyyteen ja yleiseen vastustuskykyyn.

Mangaani vaikuttaa lehmien hedelmällisyyteen. Kysymys on hivenaineesta joka on hyvin herkkä korkealle pH-luvulle. Mangaani muuttuu liukenemattomaksi kun pellon pH nousee yli 6,5. Tämäkin on olosuhteille herkkä prosessi niin että vähähumuksisessa kivennäismaassa pienempikin pH-luku voi johtaa ongelmiin kun taas savikolla ei hätä tule niin äkkiä. Katso siis säilörehunäytteen mangaanilukuja. Voit tehdä johtopäätöksiä jos ne ovat jatkuvasti, vuodesta toiseen matalat. Siinä tilanteessa joudut miettimään kalkituksen ja kalkkilajit uudestaan ja mahdollisesti harkitsemaan lehtilannoitteiden käyttöä.

Luotatko lanta-analyysin tulokseen? Säilörehunäytettä voi käyttää tässäkin asiassa palautteen antajana. Lietteellä lannoitettu rehu ei tavallisesti saa muuta lannoitetta joten sadon määrän, D-arvon ja raakavalkuaisen perusteella voit päätellä päteekö lanta-analyysi.

Pelkillä säilörehunäytteillä ei viljelyä suunnitella vaan rinnalle tarvitaan muistiinpanoja, satotietoja ja kaikenlaista viljelyhistoriaa ja luonnollisesti oikein otetut maanäytteet. Säilörehunäytteissä on kuitenkin hyödyllistä ja käyttökelpoista tietoa joka yhdistettynä kaikkeen muuhun antaa viljelysuunnittelulle uutta potkua. Käytä hyväksesi!

Kirjoittana maidontuotannon asiantuntija Juhani Peltola, ProAgria Keski-Suomi