Tyrmäävä tärkkelys

Tärkkelys kuuluu nopeasti hajoaviin hiilihydraatteihin kuten sokeri. Hidasliukoisia hiilihydraatteja ovat erilaiset kuidut. Viljojen tärkkelys- ja kuitupitoisuudet vaihtelevat paljon.

Miten tärkkelys happamoittaa pötsin?

Tärkkelys hajoaa pötsissä pötsimikrobien toiminnan tuloksena haihtuviksi rasvahapoiksi. Pötsi happamoituu silloin kun haihtuvia rasvahappoja tulee nopeasti ja liian paljon. Liian paljon on silloin, kun happojen liiallisen määrän vuoksi imeytyminen pötsin seinämän läpi eteenpäin hidastuu ja syljen puskurointikyky ei riitä pitämään tilannetta pötsin toiminnalle optimaalisella tasolla (pH 6-7). Silloin pötsi happamoituu eli sen pH laskee. Sen seurauksena tärkeiden, kuitua hajottavien pötsimikrobien toimintakyky heikkenee. Tilanne näkyy lehmässä huonona tai vaihtelevana ruokahaluna, passiivisena olotilana sekä löysänä ulosteena.

Miten tärkkelys laiskistaa lehmän?

Lehmälle tulee kylläinen olo ja sen verensokeri laskee. Sille tulee samanlainen ”sohvaähky” kuin ihmisille liian nopeasti nautitun liian runsaan aterian seurauksena. Olo on jotakuinkin hyvä, mutta mitään ei jaksa tehdä. Eikä nälkä aja liikkeelle. Edes se pieni suklaapala jääkaapissa ei jaksa houkuttaa.

Miksi lehmä pudottaa märepaloja?

Hapan pötsi tuottaa happamia märepaloja. Ne ovat pahanmakuisia, joten lehmä sylkee ne ulos suustaan.

Miksi maidon rasvaprosentti laskee alaspäin?

Koska kuitua hajottavien pötsimikrobien tuottama maitorasvan esiastetta voi- ja etikkahappoa on muodostunut vähän. Ilman maitorasvan raaka-aineita, ei lehmän elimistö voi maitorasvaa tuottaa. Kriittinen raja maidon rasvapitoisuudelle on 3,8 %. Jos karja- tai yksilötasolla jäädään sen alle, on rehustus ja todellisuudessa syöty rehu syytä tarkistaa.

Miten tärkkelys menee jalkoihin?

Jos hapan pötsi tilanne jatkuu pidempään, muuttuu pötsin mikrobikanta. Hyvät ja tärkeät mikrobit vähenevät ja pötsin happamuutta paremmin kestävät pieneliöt valtaavat tilaa. Ne tuottavat toiminnassaan toksiineja eli ns elimistömyrkkyjä, jotka siirtyvät pötsin seinämän läpi lehmän verenkiertoon. Jostain syystä ne suuntautuvat sarveisainealueelle eli sorkkiin tehden ne kipeiksi.

Paljonko viljaa sitten voi antaa?

Suunnitelmaan tavoitellaan optimaalista tasoa, joka tärkkelyksen osalta on 150-180 g/kg ka. Muu rehustus huomioiden viljan päivittäismäärä on yleensä 6-10 kiloa. Kosteaa viljaa käytettäessä kilomäärältään enemmänkin.

Tärkeää on seurata, että lehmä syö myös sille lasketun säilörehumäärän. Jos karkearehun syönti jää jostain syystä alhaisemmaksi, nousee todellisuudessa saatu tärkkelysmäärä suunnitelmaa korkeammaksi. Usein ruokinnan ongelmat johtuvat enemmänkin sen toteutuksesta kuin suunnitelmasta. Väkirehun syönnin lisäksi on seurattava, että lehmä syö myös annoksen tasapainoon lasketun määrän karkearehua.

Kokonaisuus eli ruokinnan tasapaino ratkaisee

Taulukko: Tärkkelyspitoisuudeltaan erilaisten ruokintojen vaikutus maitotuotokseen ja pitoisuuksiin. Esimerkki yhdeltä maitotilalta.

Ruokinnan suunnittelussa tavoiteltu tärkkelyksen määrä on 150 – 180 g/kg ka, mutta lopullinen määrä riippuu säilörehun laadusta ja määrästä sekä tilan ruokintastrategiasta. Jos hyvälaatuista säilörehua on reilusti, rehustuksen tärkkelyspitoisuus voi olla alle 150, kun taas heikkolaatuisen säilörehun kanssa tärkkelystasoa voi nostaa aina 220 g/kg ka asti. Ilman sitä riittävää energiatasoa ei saavuteta. Silloin on muistettava, että rehustuksessa on myös reilusti pureskelua ja pötsiä puskuroivan syljen tuotantoa aktivoivaa kuitua.