Rehuhävikki talteen

Pitkälle edetessä virhekäyminen johtaa syöttökelvottomaan rehuun ja homepesäkkeiden perkaaminen rehun seasta lisää ruokinnan hävikkiä ja työmäärää merkittävästi.Onnistuneen säilönnän jälkeen ei rehuvarastosta tarvitse lajitella rehua sivuun, vaan kaikki rehu voidaan hyödyntää ruokinnassa. Tätä tilannetta kannattaa myös lähtökohtaisesti pitää tavoitteena, säilöntätavasta riippumatta.

Rehunäytteet 

Säilönnän onnistumista seurataan rehunäytteistä. Säilönnällisen laadun mittareita ovat rehun happamuus (pH), ammoniakkitypen osuus kokonaistypestä, rehun maito- ja muurahaishappopitoisuus, haihtuvien rasvahappojen osuus kuiva-aineesta sekä rehun sokeripitoisuus. Jotkin analyysit sisältävät myös liukoisen- ja nitraattitypen osuudet rehun kokonaistypestä. Ammoniakkitypen ollessa korkea nurmen valkuainen on jatkanut hajoamista. Korkea ammoniakkityppiluku huonontaa rehun syöntiä. Haihtuvien rasvahappojen noustessa rehun syönti heikkenee. Automaattilypsytiloilla suositus on alle 10 g/kg ka. Haihtuvien rasvahappojen määrän ollessa korkea kannattaa tarkistaa rehun niittokorkeus. Huomiota on syytä kiinnittää myös rehun tiivistämiseen, silpun pituuteen ja säilöntäaineen määrään. 

Sokeria tarvitaan rehun käymiseen 

Märässä rehussa (ka alle 300 g/kg) sokeripitoisuus on yleensä riittämätön biologiseen säilöntään, jolloin riski virhekäymiseen kasvaa. Koska sokerit ovat yhteyttä mistuotteita, kasvinterveys vaikuttaa merkittävästi kasvin sokeripitoisuuteen. Säilönnän onnistumisen seurantaa voidaan tarkentaa ottamalla rehusta raaka-ainenäytteitä ennen rehun säilöntää. Raakaainenäytteitä ja säilönnän jälkeen otettuja rehunäytteitä vertaamalla voidaan seurata miten mm. rehun sulavuus ja valkuainen ovat muuttuneet säilönnän aikana.

Ruokinnalliset arvot

Märehtijän pötsi vaatii toimiakseen riittävästi kuitua. Rehuanalyysissä kuiva-aine, sulavuus eli D-arvo, raakavalkuainen, kuitu ja kivennäisaineet kuvaavat rehun koostumusta. Rehun koostumukseen vaikuttavat kasvilajit ja -lajikkeet, lannoitus ja sen ajoitus, kasvuolosuhteet ja korjuuajankohta sekä säilöntä. Joskus rehun matala D-arvo voi osittain selittyä rehun virhekäymisellä. Hyvin onnistuneen säilönnän aikana rehun D-arvo laskee n. 10 g/kg ka. Rehuanalyysien lisäksi myös rehun aistinvarainen tarkastelu on tärkeää. Hyvin säilynyt rehu tuoksuu hyvälle, eikä ole lämmennyttä. Rehuarvoja (ME-arvo, OIV, PVT ja syönti-indeksi) käytetään ruokinnan suunnittelun lähtötietoina. Säilörehu on lypsykarjan tärkein rehu. Syömästään kuiva-ainemäärästä lehmä saa tavoitteen ja toiveen mukaan yli 50 % säilörehusta. Jos kuiva-aineen syönti on 23 kg kuiva-ainetta vuorokaudessa lypsykaudella ja maitotuotos noin 35 kg, on säilörehun syönti silloin todennäköisesti <12 kg kuiva-ainetta vuorokaudessa. Kymmenen yksikköä säilörehun D-arvon muutoksessa vaikuttaa väkirehukustannukseen noin 105 €/lehmä/vuosi. Jos tavoitellaan 680 D-arvoa ja saavutetaan 650, 100 lehmän tilalla se tarkoittaa reilun 30 000 euroa korkeampaa väkirehukustannusta vuodessa. D-arvon laskiessa säilörehun satotaso nousee ja rehualan tarve pienenee, joten kokonaistalouden tarkastelu vaatii syvempää laskentaa. 

Säilöntähävikki

Säilöntähävikeiksi kutsutaan säilöntäprosessin seurauksena menetettyjä ruokinnallisia ominaisuuksia tai ravintoaineita. Säilöntätappioita tapahtuu väistämättä jonkin verran, mutta kun säilöntätekniikka on kunnossa, ne ovat kohtuullisen pienet. Säilöntätappioiden mittaaminen on haastavaa, sillä tappioita syntyy eri vaiheissa mm. hengitys- ja varisemistappioina pellolla, käymisen aiheutta- mina tappioina, homehtuneen, jälkilämmenneen tai muuten pilaantuneen rehun erotteluna ja lopulta eläinten syömättä jääneen tähteen muodossa. Säilöntätappioiden laatu on riippuvainen myös valitusta korjuumenetelmästä. Laiduntaessa säilöntätappioita ei tapahdu, mutta hylkylaikut ja tallautuminen aiheuttavat määrällisiä tappioita. Toisaalta syöttökorkeuden ollessa korkea, kasvit jatkavat nopeasti kasvuaan.

Kasvuolosuhteet ja säilöntäpaikat

Onnistuneen säilönnän perusta luodaan jo nurmen perustamisvaiheessa. Pelto tulee muokata, tasata ja muotoilla siten, että voidaan perustaa hyvälaatuinen nurmi ja saada pellon olosuhteet vastaamaan korjuukaluston asettamia vaatimuksia. Kasvuolosuhteet vaikuttavat suuresti rehun laatuun, mutta niittoajalla- ja tavalla voidaan rehun laatua parantaa. Siiloon ja paaliin korjattavan esikuivatun säilörehun kuiva-ainepitoisuus tulisi olla vähintään 280 g/kg, jotta puristenesteen muodostumisesta johtuvat hävikit ovat mahdollisimman pienet. Aumoihin säilöttäessä tulee kiinnittää erityistä huomiota siihen, ettei maa-ainesta kulkeudu rehun joukkoon. Säilörehuauman paikka tulee valita huolella ja jos aumaa ei ole mahdollista tehdä kiinteän betoni- tai asfalttilaatan päälle, tulee valita kuiva ja tasainen paikka, jonne on helppo kulkea likaamatta työkoneiden pyöriä. Auman alle voi tehdä tarvittaessa murskepohjan tai käyttää pohjamuovia.

Varastojen suojaus 

Säilönnällisen laadun pysyvyyden kannalta oleellista on varastojen asianmukainen suojaaminen. Paalirehuissa muovia tulee paalin ympärillä olla riittävästi, ja paalit tulee tarvittaessa myös suojata mahdollisilta lintu- ja jyrsijävaurioilta valitsemalla varastointipaikka huolellisesti. Erilaiset linnunpelättimet ja lintuverkot ovat hyvä suoja tuhoja vastaan. Rehun laadun hyvänä pysymisessä on rehuvarastoja suunnitellessa mietittävä, millä tahdilla niihin säilöttävää rehua tullaan syöttämään ja millä tahdilla siilon rintausta avataan. Tyypillinen suositus on, että siiloa käytettäisiin vähintään 15 cm/pv. Mitä enemmän siiloa avataan kerralla, sitä nopeammin se myös pilaantuu. Nopean rintauksen etenemisen kannalta kapea ja pitkä siilo on leveää parempi valinta. 

Lähde: Säilörehun säilöntäopas, Atria