Keijupölyä vai perusduunia – täydellistä ruokintaa metsästämässä

Olen metsästänyt noin kolmekymmentä vuotta täydellistä lehmän ruokintaa. Välillä hyvinkin aktiivisesti ja välillä vain sivusta katsoen. Lopullista ratkaisua en ole vielä löytänyt, vaikka vaihtoehtoja on ollut yllin kyllin tarjolla. Viimeisimpänä eteeni tullut mainos muun muassa omenaa, mustikkaa ja vadelmaa sisältävästä merileväjauheesta pisti pohtimaan, miten ruokkien lehmä tuottaa paljon ja voi hyvin. Löytyykö ratkaisu pussista, pellolta vai siltä väliltä?

Pikkutyttönä navetalla ollessani yhdistin lantut hyvään tuotokseen; neuvottiinhan minua antamaan Murulle niitä eniten, koska se karjamme ensimmäisenä ay-lehmänä lypsikin muun muassa Mantaa enemmän. A. I. Virtasen oppien myötä tulivat ensin tornit ja kastelukannut ja pian kelasilppurit. Näiden myötä lehmämme saivat vihreää rehua myös talvella ja maitoa tuli kuin laidunaikaan konsanaan.

Nämä perustiedot eväinä lähdin Viikkiin, jossa anatomian, fysiologian ja mikrobiologian oppien myötä selvisi, että pötsistähän se lehmän tuotos ja terveys riippuvat. Ruokkimalla pötsiä ruokit myös lehmää. Näistä lähtökohdista oli helppo ymmärtää erilaisten rehujen ja niiden jakokertojen sekä rehujen säilönnän ja käsittelyjen vaikutukset aineenvaihduntaan ja sitä kautta tuotokseen. Lisäkiloja oletettiin saatavan valkuaisen käsittelyistä joko lämmöllä tai kemikaaleilla tai jopa yksittäisillä aminohappolisillä, mutta oletuksille ei aina löytynyt vahvistusta. Työvuodet rehufirmassa avasivat jälleen uuden maailman: mitä kaikkea eri jauhatus- ja käsittelytekniikoilla sekä pilkun tarkalla optimoinnilla voitiinkaan tehdä raaka-aineiden ja koko seoksen teknisen ja ravinto-opillisen laadun parantamiseksi. Säilörehun laatu ja määrä selitti silti parhaiten tuotoksen vaihteluita tiloilla.

Laitumen kuusi vapautta (valo, ilma, lepo, tila, rehu ja vesi) ovat Vetvicen neuvojen mukaan tuotoksen ja hyvinvoinnin perusta.

Mitä enemmän täydellistä rehuannosta etsi ja suunnitteli, sitä selvemmäksi tuli, että sellaista ei olekaan. Ainakaan lehmän tuotoksella ja terveydellä mitattuna. Syykin on ilmeinen: vain sillä rehulla, mitä lehmä syö on merkitystä. Syödyllä rehun kuiva-aineen määrällä ja maitotuotoksella on selvä yhteys, mitä enemmän lehmä syö, sitä enemmän se tuottaa. Tätä mantraa toistavat niin suomalaiset kuin ulkomaisetkin tutkijat ja neuvojat. Kolme vuotta sitten Suomessa käynyt jenkkiasiantuntija Gordon Jones Wisconsinista luennoi, että lehmän pitää olla joko makaamassa, lypsyllä tai syömässä ja juomassa. Lisätuotosta saadaan, kunhan lehmälle saadaan useampi syöntikerta. Edellyttäen tosin, että olosuhteet, ilma ja mukavuus, ovat kunnossa. Hollantilaisen konsulttiyrityksen, Vetvicen eläinlääkäri pyörähti saappaillaan navetan käytävällä havainnollistaen, miten voi testata käytävien liukkautta ja korosti näin olosuhteiden merkitystä terveydelle ja tuotokselle.

Enemmän rehua ja enemmän syöntikertoja on ihan kelpo ratkaisu täydellisen ruokinnan ongelmaan, mutta ei se poista rehun laatuvaatimuksia. Ei ole kuitenkaan yhdentekevää, mitä lehmä pötsiinsä saa. Mutta muutama mustikka 150-200 litran vetoisessa pötsissä tuskin ihmeitä saa aikaan, joten totuus löytynee rehun koostumuksen, säilörehun laadun ja ruokinnan toteutuksen/toteutumisen tasapainosta. Viimeisen vuoden aikana olen törmännyt usein Lean-oppeihin, jotka sopivat lehmän ruokintaankin erinomaisesti. ProAgrian Maitovalmennuksessa kuulemani määritelmän mukaan Lean on arvon tuottamista asiakkaalle arkijärkeä käyttäen ja systemaattisesti toteutettuna. Jos asiakkaalle-sanan korvaisi sanalla ”lehmälle”, eikös tässä olisi erittäin hyvä, ellei täydellinen vastaus pohdintaani täydellisestä ruokinnasta.

Kirjoittaja Tuija Huhtamäki työskentelee ProAgria Keskusten Liitossa johtavana ruokinnan asiantuntijana.